Juho Mikonpoika värjötteli vartiossa lokakuisena aamuna. Kauas oli Vaasan poika kotoaan joutunut, pieneen Pasewalkin kaupunkiin keskelle Pommeria. Koko sotaretki oli alusta pitäen mennyt päin mäntyä: kylmä ja nälkä eivät olleet hellittäneet koko aikana; paikalliset eivät puhuneet ruotsia, saati sitten suomea, katsoivat vain kieroon. Eipä sitä valloittaja parempaa kohtelua voinut toivoakaan. Kyllä heidän tarjoamia maapäärynöitä silti pahimpaan nälkään söi.
Lapset oli onneksi jo tehtynä, vanhimmat jo itsekin miehen ikään ehtineet. Niin huono oli sotaonni ollut, että olisi ihme, jos vielä joskus pääsisi takaisin kotipirttiin Nousiaisiin vaimoa syleilemään. Pelkästään sodan ensimmäinen vuosi oli mennyt Stralsundin saarrossa Preussin piirittämänä, kunnes venäläiset olivat saaneet aikaiseksi lähteä sotajalalle ja vetäneet Preussin huomion itseensä. Samat venäläiset, joista isä oli kertonut kauhutarinoita nuoruusvuosiltaan. Kuinka ryssät olivat ryöstäneet ja raiskanneet pitkin Pohjanmaata. Sen takia Juho olikin lähtenyt toiselle puolelle Suomea, sotilaaksi Varsinais-Suomeen, että joskus avautuisi mahdollisuus antaa ryssälle takaisin. Mutta kun sotaan sitten vihdoin lähdettiin, lähdettiinkin kohti etelää eikä itää, ja sanottiin että ryssä onkin ystävä ja aseveli.
Toisena vuonna, Stralsundista vapautumisen ja komentajan vaihtumisen jälkeen, oli hetken aikaa edetty ja vallattu takaisin Ruotsille kuuluvia palasia Pommerista, kunnes Preussi oli syksyn tullen kääntänyt huomionsa pois venäläisistä ja aloittanut vastahyökkäyksen. Talveksi oltiin kaivauduttu puolustusasemiin Iso- ja Vähä-Bünzowin pieniin kyliin.
Tämä vuosi oli alkanut rauhallisesti. Upseerit olivat jälleen kesäksi luikkineet kotiin valtiopäiville. Takaisin tullessaan oli heillä suuret suunnitelmat lähteä kohti etelää aina Neubrandenburgiin saakka. Ja niin sitä oltiin päädytty tänne Pasewalkiin, turvaamaan pääjoukkojen selustaa. Syksy oli jälleen koittanut, ja sen myötä heräilivät pienet pahat aavistukset Preussin uudesta hyökkäyksestä.
Nimittäin eilen oli saapunut ilmoitus preussilaisten marssineen jo Stettinin ohitse ja kaapanneen Löcknitzin kylän, vain puolentoista peninkulman päässä. Kenraaliluutnantti Ehrensvärd ei ollut aikaillut, vaan oli heti tiedon saatuaan lähettänyt majuri Platenin yötä vasten 300 miehen kanssa tiedustelemaan Löcknitzin maastoa.
Yö oli levoton. Juuri kukaan ei saanut nukuttua, ja vähillä unilla herättiin lokakuun kolmanteen päivään. Taivaanrannasta kuului tulitaistelun ääniä. Pikku hiljaa alettiin laittaa miesten varustuksia kuntoon.
Hieman ennen puoltapäivää saapuivat takaisin majuri Platenin mukaan lähteneet husaarit, jotka kertoivat majurin itsensä perääntyneen läheiseen Wetzenowin kylään, mutta joutuneen kovasta taistelusta huolimatta vangiksi. Kolmestasadasta miehestä ainoastaan he, satakunta husaaria, oli välttänyt vangituksi tulemisen, kiitos kevyen varustuksen ja nopeiden ratsujen.
Tuskin olivat husaarit ehtineet kaupunginmuurien suojaan, kun vartiomiehet jo soittivat hälytyskelloja. Preussilaiset olivat seuranneet tiukasti ratsastajien kintereillä, itse kenraalimajuri Paul von Werner oranssitakkisine husaareineen etunenässä.
Jälleen tuli Ehrensvärdille kiire. Pian hän olikin jo kerännyt Itä-Götanmaan jalkaväkirykmentin kokoon ja passittanut heidät ratsuväen kera Prenzlaun suuntaan vievästä kaupungin eteläportista ulos vihollista vastaan. Tarkoituksena oli ostaa edes vähän aikaa puolustuksen järjestämiseksi kuntoon. Montaa askelta ei tarvinnut ottaa portista ulos tajutakseen tilanteen epätoivon. Vastassaan neljäkymmentäkaksisataa preussilaista itägötanmaalaiset piiloutuivat kaupungin edustalla olleiden reduttien suojaan ja valmistautuivat hyökkäykseen.
Ehrensvärd kirosi komentaja Lantingshausenin, joka oli ottanut leijonanosan miehistä jatkaessaan kohti etelää valloittamaan Prenzlauta ja jättänyt hänelle pelkät rippeet Pasewalkin pitämiseen. Mutta ei auta. Oli tultava toimeen sillä, mitä oli. Niinpä Länsipohjan jalkaväkirykmentti sai turvata kaupungin pohjoispuolella Pyhän hengen sairaalan vieressä sijainneen, Anklamin suuntaan johtaneen portin, kun taas Länsipohjan rykmentin tehtäväksi tuli pitää luoteiskulmassa ollut, niin kutsuttu Myllyportti.
Turun jalkaväkirykmentin sekä jäljellä olleet ratsueskadroonat Ehrensvärd keräsi Pyhän Marian kirkon edustalle kaupungin torille reserviksi. Linnanrakentaja oli aikansa Suomessa vietettyään mieltynyt vähäsanaiseen seuraan. Ruotsalaiset, hän tiesi, eivät hänen kaltaisestaan taidemaalarista juurikaan välittäneet komentajanaan, mutta suomalaiset puolestaan sitäkin enemmän. Olihan hän sentään rakentanut mitä mahtavimman merilinnoituksen heidän maansa turvaksi ja tiesi, että nuo hiljaiset miehet tappelivat mitä sisukkaimmin. Juuri heidän rinnalla hän tahtoi olla muurien murtuessa.
Preussi vyöryi kohti kaupunkia. Muurit pitivät toistaiseksi. Redutit kaupungin edustalla kuitenkin valloitettiin vastarinnasta huolimatta ja niiden miehistö joko otettiin vangeiksi tai tapettiin. Silmänräpäyksessä olikin neljännes joukoista hävitetty. Kaivattiin kipeästi ihmettä.
”Lador!” Ehrensvärd muisti. ”Bränn ladorna! Och bränn hela phärkäleen staden, om murer går sönder!”
Esikaupunkialue oli täynnä latoja, jotka olivat elonkorjuun jäljiltä täynnä kuivaa heinää ja kuin suorastaan kutsuivat jotakuta sytyttämään koko hoidon tuleen. Sieltä täältä irrottautui taistelusta muutama ruotsalainen urho tihutöihin. Ei tarvittu kuin pieni kipinä.
Roihuavat ladot saivat pommerilaisten riveihin aukkoja jakaen vihollisen pienempiin helpommin kukistettaviin osastoihin. Sekasorron vallatessa kenraali von Werner karjaisi perääntymiskäskyn ryhmittääkseen joukkonsa uudelleen. Pommerilaiset vetäytyivät pois pätsistä metsän suojiin nuolemaan näppejään ja odottamaan tulipalon sammumista.
Latojen palamisessa kestäisi muutama tunti. Välskäreille tuli kiire saada haavoittuneet uudestaan taistelukuntoon. Kulaus viinaa kurkusta alas kipua turruttamaan ja seuraava potilas. Ehrensvärdiä alkoi huolettaa. Von Werner oli ovela mies, ties mitä hän keksisi tulitauon aikana. Oli oltava ovelampi. Eniten huoletti selustaan koukkaaminen, vaikka Uecker-joki virtasikin vuolaana turvaten kaupungin länsipuolen. Hullu siitä yrittäisi yli, mutta oli sitä hulluumpaakin tämän sodan aikana nähty. Joka tapauksessa Turun jalkaväkirykmentti sai siirtyä eteläportille paikkaamaan Itä-Götanmaan rippeitä, sillä ei sitä paljaaksikaan voinut jättää.
Heinälatojen hehkuessa hiillostana Preussi palasi metsän kätköstä pitkien tikapuiden kanssa. Jos ei muurista päässyt läpi, niin sitten mentiin yli. Alkoi kiivas tulitaistelu.
Joku keksi ottaa muurin päällä keikaroineen ja komentoja ärjyneen kenraaliluutnantti Ehrensvärdin jyvälle. Luodin voimasta vaikenisi vahvempikin mies. Ehrensvärdin ääni sen sijaan vain koveni, sillä luoti oli osunut vain olkapäähän. Vielä enemmän ääni voimistui, kun häntä lähdettiin kiireesti kuskaamaan välskärin pakeille. Komentajansa haavoittumista katselivat kaikki, myös Turun jalkaväkirykmentin komentaja, eversti Berndt Otto Stackelberg, joka tajusi juuri jääneensä ylimmäksi upseeriksi.
Seurannut hämmennys antoi tilaisuuden Preussille nostaa tikkaansa muuria vasten. Mies kerrallaan he alkoivat kavuta muurin harjalle. Ensimmäiset tietysti saivat musketinkuulan sisuksiinsa, mutta miehiä virtasi tiheämmin kuin niitä ehti ampua. Kohta kävikin elo muurilla ahtaaksi. Ehrensvärd sentään oli onnistunut pitämään vihollisen muurien ulkopuolella, joten Stackelberg alkoi hikoilla saappaissaan. Pitikö hänen nyt toteuttaa edeltäjänsä uhkaus, ja sytyttää koko perkeleen kaupunki palamaan? Kuinkahan hyvin mahtoi tuli levitä kaupungissa, joka oli vaivaistentalosta lähtien rakennettu tiilistä? Ehkä saappaat olivat vielä vähän liian suuret.
Epätoivoiset ajat kuitenkin kaipaavat epätoivoisia ratkaisuja. Kun Stackelberg viimein karjaisi komentonsa, teki hän sen kaiken lisäksi vieläpä suomeksi, vaikka komentokieli oli ruotsi, ja hän itsekin oli ruotsinkielinen. Luoja hänet siitä armahtakoon. Komentoa ei kuitenkaan voinut antaa mitenkään muuten kuin suomeksi.
”HAKKAA PÄÄLLE!”
Nuo kaksi sanaa kiirivät pitkin taistelutannerta upoten paksuimpaankin kalloon, ja tuli hetkeksi täysin hiljaista, kunnes sitten suomalaiset avasivat suunsa.
Mikä ääni lähtikään, kun nuo Pohjolan hiljaiset miehet päättivät kerran karjaista ja yhtyä huutoon. Varmasti kotona asti kuulivat, että nyt tapellaan. Pistimet tanassa he karkasivat preussilaisten kimppuun. Sotahuudon jälkeen suomalaiset vaikenivat keskittyessään suorastaan epäinhimillisellä antaumuksella tehtäväänsä. Vihollinen tajusi jääneensä ansaan. Ne jotka eivät vielä olleet ehtineet kavuta tikkaita ylös, alkoivat kavuta niitä alas ja ne jotka olivat, tulivat katumapäälle. Tikkaita ei tarvinnut edes kaataa, sillä preussilaiset tekivät sen ihan itse, etteivät nuo paholaisen riivaamat soturit vain seuraisi perässä. Rytäkässä taittoi muutama niskansa, kun ei ehtinyt ajoissa alas.
Illan hämärtyessä Preussi jälleen kerran perääntyi, karkuun sinitakkisia suomalaisia. Kaksi epäonnistunutta hyökkäystä pientä, mutta pippurista kaupunkia vastaan riitti kenraalimajuri von Wernerille. Kolmas kerta ehkä toden sanoisi, mutta hän ei aikonut ottaa selvää. Vaikka ruotsalaisten rivit olivat huvenneet kolmanneksen, olivat hänenkin joukkonsa kokeneet karvaita tappioita.
Taistelun päätyttyä Ruotsin joukot kerääntyivät katselemaan kohti Löcknitziä pakenevaa vihollista ja huutelemaan tälle hävyttömyyksiä. He olivat saaneet häädettyä vihollisen sinne, mistä se oli tullutkin. Myös kenraaliluutnantti Ehrensvärd, jota musketinkuula oli vain vähän nirhaissut, tuotiin juhlimaan voittoa.
Juho Mikonpoika hengähti taistelun jälkeen. Kauas tosiaan oli Vaasan poika kotoaan joutunut. Onneksi oli perjantai.
Lost pen 