The Necromancer

Kuolleista herättäminen oli ankaran opiskelun takana. Sen minä olin ymmärtänyt jo iät sitten. Taian sisäistäminen veisi nopeaälyiseltäkin velholta helposti yli ihmisiän. Vainajia oli myös helpompi löytää, jos eli pitempään kuin muut. Siihen puolestaan oli kaksi vaihtoehtoa, joko muiden elämän lyhentäminen tai oman elon pitkittäminen. Ei siis ihme, että niin moni näki vaivan sitoa sielunsa esineeseen ja tulla kalmoksi kokeakseen edes jonkinasteisen valaistumisen. Jos siis ehti, ennen kuin joku seikkailijanrääpäle yrittää iskeä miekalla.

Kuolontaikuus ei ole nimittäin yleisesti hyväksyttyä, mitä en kyllä ymmärrä. Vaikka sitä kuinka yrittäisi olla jalomielinen. Luulisi ihmisten haluavan viettää vielä hetken liian äkisti lähteneiden läheistensä kanssa. Mutta nähdessään rakkaidensa madonsyömät piirteet monelle tulee mieleen jotain muuta kuin kiitoksen sanominen. Koskettavan jälleennäkemisen hetken sijaan paikalle kutsutaankin kaupunginvartijat.

Ovat minua monesti yrittäneet seikkailijaryhmätkin kukistaa. Ihan kuin itsekin nuorena kukistin monia edeltäjiäni. Niin, olin minäkin ollut seikkailija aikoinani. Matkustanut ryhmän kanssa ja taistellut milloin lohikäärmeitä, milloin toisia kalmovelhoja vastaan. Tulipa sitä jokunen taverna poltettua ja neitokin pelastettua. Niihin aikoihin neidot olivat vielä vapaaehtoisesti lähteneet mukaan. Vuosisadat eivät juurikaan ole olleet eduksi maalliselle ruumiilleni. Iättömälle sielulleni sen sijaan…

Opintieni oli vihdoin päätöksessään. Olin ammentanut oppini menneiden mestareiden kirjoituksista. Jo pelkästään niiden saaminen haltuuni oli vaatinut ponnistuksia. Oli auttanut olla osa seikkailijaryhmää, sillä kukistimme aika monta edeltäjääni, ja siten siis minulla oli ollut mahdollisuudet tutkia heidän oppaitaan, kun muut keskittyivät saaliinjakoon. Näin jälkikäteen olenkin pohtinut kaikkea sitä ylös kirjaamatonta tietoa, jonka maailmalta riistimme hävittäessämme nuo väkevät velhot.

Mahtava Acadac oli nähnyt yhteyden sähkön ja elämän välillä. Syöttämällä sähkövirtaa elimistöön ruumiin saisi liikehtimään. Säätämällä virran voimakkuutta ja maadoituskohtia liikettä pystyisi hallitsemaan. Kovin pitkälle hän ei tutkimuksissaan ollut päässyt, sillä hän oli unohtanut yhteyden myös sähkön ja kuoleman välillä. Syöttämällä sähköä kuolleeseen ruumiiseen sen toki sai liikkeelle, mutta myös päinvastainen oli totta; syöttämällä sähköä elävään ruumiiseen liikkeen sai pysähtymään. Hänen virheensä oli jättää itsensä eristämättä sähkövirrasta. Myöskään rautapata, johon hän oli sielunsa sitonut, ei ollut kestänyt voltteja sulamatta.

Armoton Melica oli urallaan keskittynyt alistamaan zombinsa tahtoonsa. Hän oli unelmoinut suuria ja pyrkinyt kokoamaan elävien kuolleiden armeijan ja valtaavansa itselleen pienen kuningaskunnan. Hän oli todennut kuolleiden olevan lähes eläimen kaltaisia. Suora mielenvaltaus ei tehonnut mielettömille, mutta niitä sai ohjattua ja jopa koulutettua erilaisilla virikkeillä, kuten herkkupaloilla tai voimakkailla äänillä. Aivan sotureiksi hänen raihnaisista vainajistaan ei kuitenkaan ollut, ja niinpä hänet hakattiin maahan jo ensimmäisessä valloitusyrityksessään ja hänen sielun sisältämä kruununsa putosi pään mukana. Hän oli yksi syy, miksi kuolonvelhoja parjataan.

Suuri Lezlin oli ymmärtänyt, että saadakseen henkiin heränneiden ruumiintoimintoja ehostettua täytyisi ottaa yhteys tuonpuoleiseen. Kuoleman lakeja ei noin vain uhmattaisi ilman kuoleman lupaa. Sen saaminen vaati asianmukaiset rituaalit. Tarvittiin muun muassa säihkyviä kristalleja kuudessa eri kipukohdassa alttarin ympärillä. Piti olla myöskin täysikuu.

Saavuin vihdoin alttarilleni keskellä suurta amfiteatteria. Tästä kirotusta paikasta oli kaikki saanut alkunsa, niin tänne se kaikki päättyköön. Stadionin laidoille asennetut kristallit säihkyivät kuutamossa. Valokeila kohdistui minuun.

Rummut alkoivat lyödä yksinkertaista komppia. Maa alkoi vavahdella. Taivas tummeni. Olin kohottanut käteni ylös. Käden laskeutuessa ja sormien lyödessä kieliä välähti salama. Jyrinä saapui säestämään ensimmäisiä sointuja. Paineaalto lennätti ruumisarkkujen kannet auki. Salamat iskivät ukkosenjohtimiin. Vähän kerrallaan vainajat alkoivat kömpiä ylös leposijoiltaan ja marssia kohti areenaa. Sähkövirta kulkeutui pitelemääni instrumenttiin. Pieni luuttuni ei ollut siitä moksiskaan. Sen ääni vain yltyi.

Siitä oli niin pitkä kun viimeksi olin soittanut. Vaikka tätä nykyä olinkin mahtavampi velho kuin mitä ikinä olinkaan ollut drubaduuri nuoruudessani, oli taito yhä tallessa. Vuosisatojen takaiset muistot olivat hatarat mielessäni. Jo pitkään olin yrittänyt järkeillä syytä tälle valitsemalleni tielle. Koska jokin syy tähän kaikkeen täytyi olla. En minä suinkaan puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta ollut heittänyt entistä elämääni pois ja ryhtynyt harjoittamaan pimeää taikuutta. Mutta näin sormien tanssiessa soittimen kaulalla alkoivat yhä varhaisemmat muistot palautua mieleeni.

Nuorena muusikkona olin etsinyt kiivaasti jotakuta tallentamaan lauluni. Tekemään äänestäni kuolemattoman. Tuohon aikaan en vielä osannut kirjoittaa niin sujuvasti. Sopiva henkilö löytyikin, Werner Baijerilainen, ja hän oli taltioinut monen muunkin kappaleet. Mutta suosio oli hänellä noussut päähän, eikä hän katsonut arvoisekseen työskennellä kaltaiselleni aloittelijalle.

”Tule sitten kun olet soittanut täydelle amfiteatterille”, oli hän sanonut.

Edes koko maakunnasta ei olisi löytynyt tarpeeksi väkeä täyttämään tätä areenaa. Saati sitten ihmisiä, jotka olisivat vapaaehtoisesti halunneet kuunnella musiikkiani. Kuolleet olivat toinen asia. Muutaman sodan jäljiltä niitä oli paljon. Jos heiltä eivät olleet madot syöneet jo aivoja, niin ainakin korvat olisivat mädäntyneet pois. Ja vaikka korvat yhä olisivatkin päässä, olisivat ne täynnä multaa.

Kuolleiden laumat täyttivät areenan ääriään myöten. Kuin marionetit he tanssahtelivat musiikin tahdissa minun nykiessä naruista. Huomasin myös Werner Baijerilaisen huojumassa eturivissä. Kasvoja hänellä ei juurikaan enää ollut jäljellä, mutta silti pystyin lukemaan hänen ilmeensä, ja hän oli vaikuttunut. Minä olin täyttänyt lupaukseni. Tämän yön jälkeen olisin kuolematon.

Mutta en tullut onnelliseksi. Sen sijaan minut valtasi ääretön tyhjyys. Olin käyttänyt iättömän elämäni tätä hetkeä varten valmistautumiseen. Mitä tapahtuisi tämän hetken jälkeen, kun hiljaisuus jälleen valtaisi maailman. Tämän maailman, jonka olin musiikillani luonut. Katoaisiko se? Murentuisi pois? Jatkoin vain soittamista.

Soittamisen myötä luutustani katkesi kieli. Sen myötä katkesi myös sitä pingottanut sormi. Olin tosiaan laiminlyönyt soittimeni ylläpidon. Sormi ei ehtinyt edes osua maahan kun se lensi tuulenvireen mukana savuna ilmaan.

Pieni tauko musiikissa sai kaukaiset galaksit räjähtämään ja pimeyden laskeutumaan areenan ylle. Hätääntyneenä soitin jokusen soinnun ja soolon aikana tähti toisensa jälkeen syttyi uudelleen, mutta kohta katkesi toinenkin kieli ja sen mukana toinen sormi.

Katsellessani menneitä päiviä en voinut kuin kummastella miten oli ruumiini laita. Antaisinko sen ruostua, muuttua vaahdoksi, sillä nähdessäni kuinka maa hajoaa jalkojeni alla, on ruumiini hajoava tomuksi.

Olkoon sitten niin. Tiesiväthän kaikki nyt nimeni ja musiikkini.

Tartuin luuttuani kaulasta ja iskin sen lattiaan. Se oli vahvaa tekoa, eikä hajonnut kerrasta, mutta muutaman kerran jälkeen runko irtosi kaulasta. Luutun tuhouduttua tunsin kuinka ruumiini alkoi hajota. Vuosisadat ottivat kiinni pikavauhtia. Katselin kuinka sormeni hajosivat tuhkaksi.

Tuli hiljaista.

Kehdosta hautaan

Verhot lepattivat tuulen puhaltaessa avonaisesta ikkunasta sisään. Niiden raoista välkkyvä päivänpaiste sai varjot tanssimaan huoneessa. Yksi varjo erottui kuitenkin muista. Se tanssinut levottomasti ympäriinsä, vaan seisoi hievahtamatta vuoteen yllä. Lopulta tuuli rauhoittui ja päästi verhot laskeutumaan ikkunan eteen. Tuli hiljaista, kun raskaat verhot imivät itseensä kaikki ulkoa tulevat äänet. Varjotkin lopettivat poukkoilunsa ja asettuivat aloilleen. Yksi oli kuitenkin synkempi muita.

”Aikasi on tullut”, matala ääni ilmoitti. Varjosta työntyi esiin luiseva koura.

Vastauksekseen varjo sai kuitenkin vain veret seisauttavan itkun. Kuolema hätkähti.

”Älä nyt hätäänny. Minä vain haluan pienen vastalahjan.”

Pelonsekainen itku vain voimistui. Kuolema hämmästyi entisestään. Yleensä kaikki olivat rauhoittuneet nopeasti.

”Olen pahoillani. Minä olen kuitenkin kiireinen mies. Jotakin minä tarvitsen palkaksi ajastani. Kysynnän ja tarjonnan laki, tiedätkös. Ei minulla töistä ole pulaa.”

Itku vain jatkui. Neuvottelut eivät oikein edenneet. Oli kuin puhuisi kuuroille korville. Huutavan kohteen kanssa oli mahdoton keskustella. Kuolema pohti hetken tilannetta.

”Sinäkö pelkäät minua?” hän keksi. ”Miksi? Ei minua tarvitse pelätä. Minun palveluni voi joillekin olla hyvinkin arvokas lahja, jopa suuri helpotus. Yhtä moni valittaa minun tulevan liian myöhään, kuin liian aikaisin.”

Kuolema istahti alas ja loi katseensa lattiaan. Hän nojautui viikatettaan vasten ja päästi raskaan huokauksen suustaan. Päivä oli ollut rankka. Töitä tosiaan oli tarpeeksi, välillä ihan liiaksikin asti. Välillä sitä kaipaisi lomaa.

”Tiedätkö, pelkään itsekin välillä. Olen suorastaan kauhistunut. Koskaan ei tiedä mitä seuraava tapaus tuo tullessaan. Sinulla on niin kaunis kuolema. Lähes täysin kivuton. Olisit pikemminkin iloinen. Jotkin kuolemat voivat olla kovinkin raakoja. Ja hinta taas on sitä korkeampi, mitä epätoivoisempi on. Mitä itse maksaisit kuolemasta?”

Huuto lakkasi. Oli hetken täysin hiljaista. Lopulta nallekarhusta tiukasti kiinni pitänyt ote heltyi. Kuolema nousi ylös ja poimi vaaleanpunaisen nallen silmiensä eteen.

”Mikä mittaamattoman arvokas aarre”, Kuolema hymyili ja sulloi nallen kaapunsa syövereihin. ”Tämä käy vallan mainiosti.”

”Älä huoli, minä pidän hänestä huolta, jos hän pitää minusta huolta.”

”Mennäänkö?”

Kuolema ojensi uudestaan kätensä, mutta itku alkoi alusta.

”Aivan, tosiaan. Olen vähän ruosteessa. Siitä on pitkä, kun olen viimeksi palvellut sinunlaistasi.”

Kuolema kumartui kehdon ylle ja nosti lapsen käsivarsilleen.

”Mennäänpä etsimään äitisi.”

Battle of Pasewalk

Juho Mikonpoika värjötteli vartiossa lokakuisena aamuna. Kauas oli Vaasan poika kotoaan joutunut, pieneen Pasewalkin kaupunkiin keskelle Pommeria. Koko sotaretki oli alusta pitäen mennyt päin mäntyä: kylmä ja nälkä eivät olleet hellittäneet koko aikana; paikalliset eivät puhuneet ruotsia, saati sitten suomea, katsoivat vain kieroon. Eipä sitä valloittaja parempaa kohtelua voinut toivoakaan. Kyllä heidän tarjoamia maapäärynöitä silti pahimpaan nälkään söi.

Lapset oli onneksi jo tehtynä, vanhimmat jo itsekin miehen ikään ehtineet. Niin huono oli sotaonni ollut, että olisi ihme, jos vielä joskus pääsisi takaisin kotipirttiin Nousiaisiin vaimoa syleilemään. Pelkästään sodan ensimmäinen vuosi oli mennyt Stralsundin saarrossa Preussin piirittämänä, kunnes venäläiset olivat saaneet aikaiseksi lähteä sotajalalle ja vetäneet Preussin huomion itseensä. Samat venäläiset, joista isä oli kertonut kauhutarinoita nuoruusvuosiltaan. Kuinka ryssät olivat ryöstäneet ja raiskanneet pitkin Pohjanmaata. Sen takia Juho olikin lähtenyt toiselle puolelle Suomea, sotilaaksi Varsinais-Suomeen, että joskus avautuisi mahdollisuus antaa ryssälle takaisin. Mutta kun sotaan sitten vihdoin lähdettiin, lähdettiinkin kohti etelää eikä itää, ja sanottiin että ryssä onkin ystävä ja aseveli.

Toisena vuonna, Stralsundista vapautumisen ja komentajan vaihtumisen jälkeen, oli hetken aikaa edetty ja vallattu takaisin Ruotsille kuuluvia palasia Pommerista, kunnes Preussi oli syksyn tullen kääntänyt huomionsa pois venäläisistä ja aloittanut vastahyökkäyksen. Talveksi oltiin kaivauduttu puolustusasemiin Iso- ja Vähä-Bünzowin pieniin kyliin.

Tämä vuosi oli alkanut rauhallisesti. Upseerit olivat jälleen kesäksi luikkineet kotiin valtiopäiville. Takaisin tullessaan oli heillä suuret suunnitelmat lähteä kohti etelää aina Neubrandenburgiin saakka. Ja niin sitä oltiin päädytty tänne Pasewalkiin, turvaamaan pääjoukkojen selustaa. Syksy oli jälleen koittanut, ja sen myötä heräilivät pienet pahat aavistukset Preussin uudesta hyökkäyksestä.

Nimittäin eilen oli saapunut ilmoitus preussilaisten marssineen jo Stettinin ohitse ja kaapanneen Löcknitzin kylän, vain puolentoista peninkulman päässä. Kenraaliluutnantti Ehrensvärd ei ollut aikaillut, vaan oli heti tiedon saatuaan lähettänyt majuri Platenin yötä vasten 300 miehen kanssa tiedustelemaan Löcknitzin maastoa.

Yö oli levoton. Juuri kukaan ei saanut nukuttua, ja vähillä unilla herättiin lokakuun kolmanteen päivään. Taivaanrannasta kuului tulitaistelun ääniä. Pikku hiljaa alettiin laittaa miesten varustuksia kuntoon.

Hieman ennen puoltapäivää saapuivat takaisin majuri Platenin mukaan lähteneet husaarit, jotka kertoivat majurin itsensä perääntyneen läheiseen Wetzenowin kylään, mutta joutuneen kovasta taistelusta huolimatta vangiksi. Kolmestasadasta miehestä ainoastaan he, satakunta husaaria, oli välttänyt vangituksi tulemisen, kiitos kevyen varustuksen ja nopeiden ratsujen.

Tuskin olivat husaarit ehtineet kaupunginmuurien suojaan, kun vartiomiehet jo soittivat hälytyskelloja. Preussilaiset olivat seuranneet tiukasti ratsastajien kintereillä, itse kenraalimajuri Paul von Werner oranssitakkisine husaareineen etunenässä.

Jälleen tuli Ehrensvärdille kiire. Pian hän olikin jo kerännyt Itä-Götanmaan jalkaväkirykmentin kokoon ja passittanut heidät ratsuväen kera Prenzlaun suuntaan vievästä kaupungin eteläportista ulos vihollista vastaan. Tarkoituksena oli ostaa edes vähän aikaa puolustuksen järjestämiseksi kuntoon. Montaa askelta ei tarvinnut ottaa portista ulos tajutakseen tilanteen epätoivon. Vastassaan neljäkymmentäkaksisataa preussilaista itägötanmaalaiset piiloutuivat kaupungin edustalla olleiden reduttien suojaan ja valmistautuivat hyökkäykseen.

Ehrensvärd kirosi komentaja Lantingshausenin, joka oli ottanut leijonanosan miehistä jatkaessaan kohti etelää valloittamaan Prenzlauta ja jättänyt hänelle pelkät rippeet Pasewalkin pitämiseen. Mutta ei auta. Oli tultava toimeen sillä, mitä oli. Niinpä Länsipohjan jalkaväkirykmentti sai turvata kaupungin pohjoispuolella Pyhän hengen sairaalan vieressä sijainneen, Anklamin suuntaan johtaneen portin, kun taas Länsipohjan rykmentin tehtäväksi tuli pitää luoteiskulmassa ollut, niin kutsuttu Myllyportti.

Turun jalkaväkirykmentin sekä jäljellä olleet ratsueskadroonat Ehrensvärd keräsi Pyhän Marian kirkon edustalle kaupungin torille reserviksi. Linnanrakentaja oli aikansa Suomessa vietettyään mieltynyt vähäsanaiseen seuraan. Ruotsalaiset, hän tiesi, eivät hänen kaltaisestaan taidemaalarista juurikaan välittäneet komentajanaan, mutta suomalaiset puolestaan sitäkin enemmän. Olihan hän sentään rakentanut mitä mahtavimman merilinnoituksen heidän maansa turvaksi ja tiesi, että nuo hiljaiset miehet tappelivat mitä sisukkaimmin. Juuri heidän rinnalla hän tahtoi olla muurien murtuessa.

Preussi vyöryi kohti kaupunkia. Muurit pitivät toistaiseksi. Redutit kaupungin edustalla kuitenkin valloitettiin vastarinnasta huolimatta ja niiden miehistö joko otettiin vangeiksi tai tapettiin. Silmänräpäyksessä olikin neljännes joukoista hävitetty. Kaivattiin kipeästi ihmettä.

”Lador!” Ehrensvärd muisti. ”Bränn ladorna! Och bränn hela phärkäleen staden, om murer går sönder!”

Esikaupunkialue oli täynnä latoja, jotka olivat elonkorjuun jäljiltä täynnä kuivaa heinää ja kuin suorastaan kutsuivat jotakuta sytyttämään koko hoidon tuleen. Sieltä täältä irrottautui taistelusta muutama ruotsalainen urho tihutöihin. Ei tarvittu kuin pieni kipinä.

Roihuavat ladot saivat pommerilaisten riveihin aukkoja jakaen vihollisen pienempiin helpommin kukistettaviin osastoihin. Sekasorron vallatessa kenraali von Werner karjaisi perääntymiskäskyn ryhmittääkseen joukkonsa uudelleen. Pommerilaiset vetäytyivät pois pätsistä metsän suojiin nuolemaan näppejään ja odottamaan tulipalon sammumista.

Latojen palamisessa kestäisi muutama tunti. Välskäreille tuli kiire saada haavoittuneet uudestaan taistelukuntoon. Kulaus viinaa kurkusta alas kipua turruttamaan ja seuraava potilas. Ehrensvärdiä alkoi huolettaa. Von Werner oli ovela mies, ties mitä hän keksisi tulitauon aikana. Oli oltava ovelampi. Eniten huoletti selustaan koukkaaminen, vaikka Uecker-joki virtasikin vuolaana turvaten kaupungin länsipuolen. Hullu siitä yrittäisi yli, mutta oli sitä hulluumpaakin tämän sodan aikana nähty. Joka tapauksessa Turun jalkaväkirykmentti sai siirtyä eteläportille paikkaamaan Itä-Götanmaan rippeitä, sillä ei sitä paljaaksikaan voinut jättää.

Heinälatojen hehkuessa hiillostana Preussi palasi metsän kätköstä pitkien tikapuiden kanssa. Jos ei muurista päässyt läpi, niin sitten mentiin yli. Alkoi kiivas tulitaistelu.

Joku keksi ottaa muurin päällä keikaroineen ja komentoja ärjyneen kenraaliluutnantti Ehrensvärdin jyvälle. Luodin voimasta vaikenisi vahvempikin mies. Ehrensvärdin ääni sen sijaan vain koveni, sillä luoti oli osunut vain olkapäähän. Vielä enemmän ääni voimistui, kun häntä lähdettiin kiireesti kuskaamaan välskärin pakeille. Komentajansa haavoittumista katselivat kaikki, myös Turun jalkaväkirykmentin komentaja, eversti Berndt Otto Stackelberg, joka tajusi juuri jääneensä ylimmäksi upseeriksi.

Seurannut hämmennys antoi tilaisuuden Preussille nostaa tikkaansa muuria vasten. Mies kerrallaan he alkoivat kavuta muurin harjalle. Ensimmäiset tietysti saivat musketinkuulan sisuksiinsa, mutta miehiä virtasi tiheämmin kuin niitä ehti ampua. Kohta kävikin elo muurilla ahtaaksi. Ehrensvärd sentään oli onnistunut pitämään vihollisen muurien ulkopuolella, joten Stackelberg alkoi hikoilla saappaissaan. Pitikö hänen nyt toteuttaa edeltäjänsä uhkaus, ja sytyttää koko perkeleen kaupunki palamaan? Kuinkahan hyvin mahtoi tuli levitä kaupungissa, joka oli vaivaistentalosta lähtien rakennettu tiilistä? Ehkä saappaat olivat vielä vähän liian suuret.

Epätoivoiset ajat kuitenkin kaipaavat epätoivoisia ratkaisuja. Kun Stackelberg viimein karjaisi komentonsa, teki hän sen kaiken lisäksi vieläpä suomeksi, vaikka komentokieli oli ruotsi, ja hän itsekin oli ruotsinkielinen. Luoja hänet siitä armahtakoon. Komentoa ei kuitenkaan voinut antaa mitenkään muuten kuin suomeksi.

”HAKKAA PÄÄLLE!”

Nuo kaksi sanaa kiirivät pitkin taistelutannerta upoten paksuimpaankin kalloon, ja tuli hetkeksi täysin hiljaista, kunnes sitten suomalaiset avasivat suunsa.

Mikä ääni lähtikään, kun nuo Pohjolan hiljaiset miehet päättivät kerran karjaista ja yhtyä huutoon. Varmasti kotona asti kuulivat, että nyt tapellaan. Pistimet tanassa he karkasivat preussilaisten kimppuun. Sotahuudon jälkeen suomalaiset vaikenivat keskittyessään suorastaan epäinhimillisellä antaumuksella tehtäväänsä. Vihollinen tajusi jääneensä ansaan. Ne jotka eivät vielä olleet ehtineet kavuta tikkaita ylös, alkoivat kavuta niitä alas ja ne jotka olivat, tulivat katumapäälle. Tikkaita ei tarvinnut edes kaataa, sillä preussilaiset tekivät sen ihan itse, etteivät nuo paholaisen riivaamat soturit vain seuraisi perässä. Rytäkässä taittoi muutama niskansa, kun ei ehtinyt ajoissa alas.

Illan hämärtyessä Preussi jälleen kerran perääntyi, karkuun sinitakkisia suomalaisia. Kaksi epäonnistunutta hyökkäystä pientä, mutta pippurista kaupunkia vastaan riitti kenraalimajuri von Wernerille. Kolmas kerta ehkä toden sanoisi, mutta hän ei aikonut ottaa selvää. Vaikka ruotsalaisten rivit olivat huvenneet kolmanneksen, olivat hänenkin joukkonsa kokeneet karvaita tappioita.

Taistelun päätyttyä Ruotsin joukot kerääntyivät katselemaan kohti Löcknitziä pakenevaa vihollista ja huutelemaan tälle hävyttömyyksiä. He olivat saaneet häädettyä vihollisen sinne, mistä se oli tullutkin. Myös kenraaliluutnantti Ehrensvärd, jota musketinkuula oli vain vähän nirhaissut, tuotiin juhlimaan voittoa.

Juho Mikonpoika hengähti taistelun jälkeen. Kauas tosiaan oli Vaasan poika kotoaan joutunut. Onneksi oli perjantai.

Coffee with Death

Tottuneesti Kaija Seppänen mittasi kahvin pannuun, kaksi mitallista kuppia kohden, täytti pannun vedellä ja asetti liedelle. Mauri, hänen miehensä, oli tarkka, että sai iltapäiväkahvinsa tarkalleen kello 14 ja että kahvi oli hyvää ja vahvaa. Vuosien aikana Kaija olikin oppinut keittämään erinomaista kahvia. Kahvipannun poristessa Kaija kattoi pöydälle kaksi kuppia, pienet lautaset ja pullavadin. Pian kahvi olikin valmista ja Kaija nosti pannun pois liedeltä. Mauri joi kahvin aina mustana, mutta itselleen hän jätti maitovaran. Kaija vei pannun pois, palasi pöydän ääreen ja jatkoi kutomista. Villasukasta oli tulossa tavattoman pieni. Hän yritti kovasti miettiä, kenellä saattoi olla niin pieni jalka. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt kutoa, kun väsy alkoi painaa.

Hetkeksi vain hän ummisti silmänsä.

Ihan hetkeksi vain.

Kun hän havahtui, pöydän ääressä istui tummiin vaatteisiin pukeutunut mies. Pöydälle oli asetettu tiimalasi, joka valutti tiheästi hiekkaa.

”Hyi, Mikko, et saa hiippailla noin. Minä ihan säikähdin”, Kaija torui poikaansa. ”Mene pian vaihtamaan vaatteesi, ennen kuin isäsi näkee sinut noin.”

Mies ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Kaija katsahti uudestaan mieheen ja hätkähti.

”Oletpas sinä kasvanut. Kuinka töissä sujuu? Missäs sinä nyt taas olitkaan töissä?”

”Minä en ole poikanne”, mies vastasi matalalla äänellään.

”Etkö? Odotinko vieraita? Kuka sitten olette?”

”Minulla on monta nimeä, Kaija Leena Seppänen. Kuolema on yksi niistä, jonka varmaan tiedätte.”

”Tuomela? Tuomelan Kimmo? Mikko ei ole vielä kotona, mutta hän tulee pian koulusta. Jos odotat siinä, niin tuon sinulle hieman välipalaa.”

”Minä en ole Kimmo Tuomelakaan”, mies kiisti.

”No kuka sitten olette?” Kaija kysyi.

”Viikatemies!”

Kaija kauhistui, kun kuva pääkallopäisestä viikatemiehestä istumassa huppu päässä hänen kahvipöydässään välähti hänen mielessään.

”Ja, Kaija Leena Seppänen”, mies jatkoi naputtaen tiimalasia, ”Teidän aikanne on tullut.”

Kuolema ojensi kouransa pöydän yli, mutta ei tarttunut kiinni Kaijaan, vaan jäi ikään kuin odottamaan Kaijan ojentavan hänelle jotain. Kaija katseli hetken luista kouraa ja kohotti sitten katseensa vieraaseensa.

”Anteeksi kuinka?” hän kysyi.

”Anteeksi. Olinpa tökerö. Annahan kun selitän. Minulle ovat ihmiset kautta aikojen tarjonneet jonkin lahjan vastineeksi palveluksistani. Ei tämä näet mitään hyväntekeväisyyttä ole, ja kuolema voi olla hyvinkin arvokas lahja monille. Köyhimmät keppikerjäläisetkin antiikin Kreikassa ovat saaneet aikaiseksi sylkäistyä edes pienen kultarahan suustaan jalkojeni juureen, että veisin heidät Styksin ylitse.”

”Ai että kuoleminenkin maksaa. No jo on aikoihin eletty”,

”Päin vastoin”, Kuolema sanoi ja tarttui kahvikuppiin. Hän pyöritteli lusikkaa siinä hetken ja haistoi jäähtymään ehtinyttä kahvia. Kaija odotti lauseen jatkuvan, mutta Kuolema pysyi vaiti.

”No, minulla on hieman rahaa säästössä. Odotatko tässä jos käyn hakemassa?”

Kuolema naurahti halveksivasti.

”Mitä minulle merkitsee mainen mammona? Minulle, jolle ovat faaraot yrittäneet tarjota valtakuntiensa rikkauksia ja holveittain aarteita. Ja ne sentään olivat kultaa ja arvoesineitä, eivät numeroitua paperisilppua.”

”Voi tavaton! Minä kun olen vain tämmöinen köyhä vanha emäntä. Ei minulla taida olla mitään sinulle kelpaavaa.”

”Käsityöläiset ja taiteilijat ovat tavanneet antaa minulle tekeleitään. Kokoelmani onkin varsin laaja: vaaseja, kirjoja, musiikkia, maalauksia, veistoksia. Niin monta pöytälaatikkoon jäänyttä teosta, joita teidän kuolevaisten maailma ei tule koskaan näkemään”, Kuolema selitti kahvia tuijotellen. ”Jotkut taas ovat lahjakseen minulle suorittaneet jonkin palveluksen, mutta niitäkin on monenlaisia. Esimerkiksi moni soturi on viimeisellä rynnäköllään pitänyt huolen, että minulla riittää töitä vastaisuudessakin.”

”Pitääkö minun-” Kaija aloitti ja madalsi ääntään. ”-tappaa joku? Niin kuin televisiossa siinä yhdessä ohjelmassa. Tiedätkö sen, missä on se- no?”

Kuolema ryysti kahvia. Se oli tosiaankin mitä erinomaisinta kahvia, vaikka se olikin ehtinyt jo jäähtyä.

”Sielu sielusta toimii joillain. Ei kuitenkaan teillä. Te ette ole mikään murhaaja. Sitä paitsi me olemme täällä kahden. Kenet te murhaisitte?” Kuolema kielsi.

”Mauri tulee kohta kotiin. Voisin-”, Kaija aloitti, mutta vaikeni, sillä ajatuskin hirvitti häntä.

”Joka tapauksessa. Lahjan arvo riippuu ihan siitä kuinka hoppu teillä on kuolla. Toisilla voi olla hyvinkin kiire päästä kivuistaan. Ettenkö sanoisi tulipalokiire”, Kuolema naurahti. ”Olipas se huono vitsi. Pyydän anteeksi. Se on tämä viikatemieshuumori.”

Molemmat vilkaisivat tiimalasia. Kuolema hörppäsi kahvikupista.

”Mihin minä sitten kuolin?” Kaija kysyi.

”Vanhuuteen, niin sanotusti. Teillä kävi tuuri.”

”Vanhuuteen”, Kaija hymähti, ”Vastahan minä täytin kaksikymmentäneljä”.

”Kuusikymmentäkolme vuotta sitten”, Kuolema huomautti. ”Joka tapauksessa sinun on varsin kaunis kuolema, vaikka itse sanonkin. Ei kipua, ei verta, ei irtoraajoja, ei sekasortoa. Vain viimeinen henkäys.”

Kaija tunnusteli kaulaansa ja rintaansa. Kipuja ei tosiaankaan ollut. Lopuksi hän henkäisi kämmeneensä.

”Onko kuolema aina näin kivuton?” hän kysyi ja laittoi kätensä syliinsä.

”Ei.”

”Entä mieheni?”

Kuolema pudisti päätään ja siemaisi kahvia.

”Hän ei ole enää miehesi.”

Kaijan maailma romahti. Pitelemänsä kahvikuppi kirposi hänen otteestaan ja kilahti särki. Vaaleanruskeaa kahvia läikkyi pöydälle.

”Miten- miten niin ei ole?” hän änkytti. ”Neljäkymmentä vuotta olemme olleet naimisissa.”

”’Kunnes kuolema teidät erottaa’, tavataan sanoa”, Kuolema selitti. ”Ja te ehditte olla naimisissa vasta kuusitoista vuotta, kunnes Maurin aika koitti.”

Pohja katosi uudestaan Kaijan alta. Hän hapuili särkynyttä kahvikuppiaan.

”Mauri? Kuollut?” Kaija änkytti. ”Minun Maurini! Miten?”

”Ehkä on parempi etten kerro.”

Muistot palautuivat hiljalleen Kaijan mieleen. Hautajaiset. Arkun lasku. Täynnä oleva kirkko. Isättä jäänyt poika. Verta. Onnettomuus.

”Minulla ei ole kiire. Teillä sen sijaan”, Kuolema ilmoitti hetken hiljaisuuden jälkeen katsellessaan tiimalasia. Kaija hätkähti muisteloistaan.

”Anteeksi. Oletko jo kauan ollut siinä?”

”Kohta puoli tuntia. Aika alkaa käydä vähiin.”

”Niinkö kauan? Eikö kukaan muu ole kuollut koko maailmassa tänä aikana?”

”Onhan toki. Puolessa tunnissa ehtii kuolla tarkalleen ottaen 3197 teidän lisäksenne. Mutta älkää heistä huoliko. Kyllä minä heidänkin luokse ehdin, ihan jokaisen. Sillä mitä merkitsee minulle aika? Se on vain teidän kokemaanne. Kuoleman kynnyksellä ajantaju hidastuu hetkeksi. Mutta jos tuon hetken aikana emme pääse sopuun vastalahjastanne minulle, niin-” Kuolema selitti.

”Niin mitä?”

”Sanotaanko vain, että elävältä hautaaminen, tai vielä pahempaa, polttohautaaminen saa kummasti mielikuvituksen lentämään. Toisille riittää pelkkä tiedostava koomatila, jotkut haluavat pihdata viimeiseen asti, mutta kaikki murtuvat.”

”No, minä olen jo vanha nainen, mutta jos en kerran ole enää naimisissa ja jos kerran myös palvelus kelpaa-”

”Ajatus on kaunis, mutta valitettavasti minä en koostuisi siitä mitään. Toki on ihmisiä, jotka ovat kehittäneet rakkauden taidosta varsinaista taidetta, jolla on jo jotain arvoakin, ja niitä, joilla ei tosiaan ole muuta antaa, mutta kuten aikaisemmin, te ette ole sellainen ihminen.”

”No mitä ihmettä sinä sitten mahdat haluta? Kerro, äläkä kiusaa vanhaa ihmistä?”

”Ei ole minun vallassani päättää mitä haluat antaa minulle lahjaksi.”

”Minä olen tässä tarjonnut sinulle montakin asiaa. Kerro edes mitä miehe- siis Mauri mahtoi antaa sinulle, että päätit hänen kärsimyksensä, niin saan jotain osviittaa.”

”Valitettavasti se on minun ja hänen välinen asia”, Kuolema kielsi ja hörppäsi jälleen kahviansa. ”Olen vaitiolovelvollinen.”

”Meidän välillämme ei ollut salaisuuksia.”

”Tiedätte itsekin, ettei tuo ole totta.”

Kaija laski katseensa häpeissään maahan. Siellä lojuivat hänen kudinpuikkonsa keskeneräisessä villasukassa kiinni.

”Tämän villasukanko sitten haluat? Itse olen omin käsin sen kutonut. En vain muista miksi. Sinua varten kai. Mutta se ei ole vielä valmis, eikä sillä ole edes paria.”

”Nyt olemme oikeilla jäljillä”, Kuolema hihkaisi. ”Te tosiaan osaatte kutoa hienoja villasukkia, kuten kunnon isoäiti. Vauvalle tarkoitettu villasukka tosin on turhan pieni minulle.”

Viimeisten hiekanjyvien varistessa tiimalasissa Kuolema joi kahvikuppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle. Kaija hätääntyi, ei suinkaan ajan loppumista, vaan että oli ollut huono emäntä ja päästänyt vieraansa kupin ehtymään.

”Haluatko lisää kahvia?” hän kysyi pikaisesti. ”Minä voin keittää.”

Kuolema hymyili hänelle lempeästi ja nousi ylös tuolistaan.

”Kiitos, mutta tämä riittää”, Hän sanoi ja palautti asiansa tiskialtaaseen. Päälle jäänyt liesi hehkui punaisena ja lämmitti keittiötä. Kuolema viittoi Kaijaa seuraamaan. ”Lähdetäänkö?”

Lord of the Storm

Seisoin elokuisen viljapellon keskipisteessä. Tuuli tuiversi korvissani ja sai keltaisena hehkuvat oljenkorret lainehtimaan tasaisesti. Tummat pilvet nousivat metsien takaa ja toivat sateen hajun mukanaan. Haistelin tätä tuoksua tyytyväisenä ja leivitin käteni vastaanottaakseni sateen kasvoilleni. Aluksi vain muutama ujo pisko kasteli poskiani. Avasin silmäni ja katselin kuinka tuuli nostatti pisaroita mukaansa saaden ne leijailemaan hetken paikoillaan, kunnes lopulta pudotti ne maahan. Sade alkoi tihetä. Pellon laidasta pyyhkäisi viimein sadeseinämä kuohuvana koskena ylitseni saaden minut kastumaan läpimäräksi. Kastuminen ei minua haitannut. Minä vain nauroin. Tämä oli vasta alkusoitto.

Sitten välähti salama, ensin vain yksi välähdys ja sitä seurasi ukkosen jyrinä. Pian välähti toinen. Kolmas iski jo ennen kuin toisen ääni oli ehtinyt perille. Neljännellä välähdyksellä kesti hetken, mutta sen jyrähdyksellä ei. Mutta minä en pelännyt puolestani. Tiesin etteivät salamat voineet iskeä minuun. Ne eivät iske kahdesti samaan paikkaan. Kohotin käteni eteeni merkiksi seuraavalle salamalle. Viides vasama iski juuri minun osoittamaani kohtaan.

Kohotin kasvoni ja huusin keuhkojeni pohjasta. Myrsky vastasi jyrinällään. Hetken kilpailimme ääntemme mahtavuudella. Minä mylvin ja myrsky jylisi. Lopulta minä vein voiton. Myrsky vaikeni häpeissään imemään karvaan tappion.

Myrskyn silmä katseli hämmennyksestä rauhallisena hetken pienen olennon uhmaa heinäpellon keskellä. Se räpäytti pari kertaa kummissaan. Pieni ininä kantautui taivaisiin. Kuvitteliko tuo pieni ja mitätön otus olevansa Myrskyn veroinen? Sehän nähtäisiin. Eihän tarvinnut kuin vähän puhaltaa, niin johan tuo kiusankappale lannistuisi.

Tuuli yltyi jälleen ja repi puita juurineen metsässä. Mutta minä nauroin. Kohotin kasvoni uhmakkaana kuin kysyäkseni: ”Eikö muuta? Etkö parempaan pysty?” Silloin alkoivat rakeet moukaroida minua. Ne iskivät kipeitä mustelmia ruumiiseeni.

Mutta minä en hellittänyt, vaikka kuinka tuuli puhaltaisi kasvoihini ja yrittäisi saada minut lentämään tieheni. Vaikka kuinka sade yrittäisi hukuttaa minut ja saada minut haukkomaan henkeäni. Vaikka kuinka rakeet pistivät minuun verta vuotavia haavoja. Minä seisoin kuin tammi hievahtamatta paikoillani ja nauroin takaisin.

Salama räjähti muutaman metrin päässä sokaisten ja kuurouttaen minut. Minähän en lannistunut. En antaisi periksi. Piiskatkoon vain minua. Rankaiskoon minua ankarasti. Minä olin ankarampi.

Myrsky laantui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Minä olin sen jäljiltä märkä ja viluissani. Korvissani soi ja ruumistani kolotti. Vehnänkorret olivat taittuneet jo ensimmäisessä pienessä sadekuurossa, mutta minä seisoin yhä tukevasti kahdella jalalla. Auringon säteet lämmittivät kasvojani hellästi. Myrsky ei mahtanut minulle mitään. Minä olin luonnonvoimia väkevämpi.

Minä olin myrskyn herra.

Flight of The Cormorant

Aika vaikutti pysähtyneen pienen lasipullon sisällä. Pullon uumenissa seilaavaa laivaa ei ollut laivamato syönyt eikä se ollut kaikkien vuosien jälkeenkään haaksirikkoutunut. Itse asiassa alus vaikutti yhä tuliterältä, kuin se olisi vieläkin neitsytmatkallaan, kun Erik Holmberg ties kuinka monennen kerran tihrusti pullon sisälle sitä ihaillakseen. Hän muisti kuinka äiti oli ostanut pullon laivoineen markkinoilta salaa isän selän takana tyynnyttääkseen poikansa seikkailunnälkää, kun Erik oli pienenä poikana lukenut kirjan merirosvoista ja innostunut purjelaivoista.

Isä ei ollut pitänyt pojan seikkailunhalusta ja olisi hurjistunut, jos olisi tiennyt äidin uhmanneen häntä. Kerran isä oli yllättänyt Erikin jälleen lukemasta, ja oli raivoissaan viskannut kirjan takkatuleen annettuaan pojalle ensin ympäri korvien. Pojasta kun oli tuleva maanviljelijä, kuten isästä itsestään ja kuten isoisästä ja kuten isoisoisästä ja niin edelleen. Ties kuinka monta sukupolvea oli kukin vuorollaan iskenyt kuokkansa samaan routaiseen maatilkkuun, kunnes oli lopulta tullut haudatuksi itse siihen täytteeksi.

Mutta Erik olisi halunnut olla kalastaja. Tai kauppalaivuri. Tai vaikka merisotilas. Hänen sydämessään paloi halu päästä merille. Päästä pois ankeasta maasta jonnekin, missä sää olisi jotain muutakin kuin vain sadetta sen eri olomuodoissa ja missä ihmiset puhuisivat jotakin vierasta kieltä. Äidin tuoman salaisuudenkin hän oli pitänyt isältä turvassa. Lasipullo oli pysynyt visusti piilossa sängyn takana, mutta iltaisin muiden mentyä nukkumaan oli Erik kaivanut sen esiin ja ihaillut sen sisällä ollutta keltarunkoista laivaa tovin. Hän oli opetellut ulkoa jokaisen pienenkin yksityiskohdan kölistä takilaan ja kokasta peräsimeen. Tuolloin oli saattanut vielä erottaa pullon jalustaan kaiverretun nimen ”HMS Cormorant”, joka sittemmin oli kulunut pois ja unohtunut.

Isän lopulta kuoltua oli Erik päättänyt tarttuvansa kuokan sijaan kirveeseen ja kaatavansa jok’ikisen puun suvun metsistä. Puista hän oli sahannut laudat ja keittänyt tervat, ja niistä puolestaan alkanut rakentaa omaa laivaa, kuin itse Raamatun Nooa. Metsän suurimmat petäjät saivat kunnian toimia mastoina, ja kun puut olivat loppuneet metsistä, oli kotitalosta revitty hirretkin seinistä. Maat ja karjat myytiin pois ja rahat käytettiin laivan varusteluun. Ihmiset olivat päivitelleet, kuinka hukkaan saattoi mies heittää sukunsa perinnön.

Nyt muutamat uteliaat olivat kerääntyneet satamaan seuraamaan vesillelaskua. Tätä hetkeä varten oli Erik hankkinut itselleen laivan kapteenin virkaan pellavapaitaa paremmin sopivan kansitakin sekä kolmikolkkahatun.

Erik veti pullon pois silmiensä edestä ja antoi katseensa osua laiturin eteen ankkuroituun laivaan. Siinä se nyt oli. Vuosikausia kestäneen uurastuksen tulos: hänen ikioma pieni purtensa. Ei siitä aivan pullossa olevan fregatin näköistä ollut tullut – metsän puut kun olivat riittäneet vain pieneen kuunariin – mutta ainakin vielä se kellui. Terva oli värjännyt aluksen pikimustaksi, ja mastojakin oli vain kaksi. Tykkejä taas ei ollut lainkaan.

Ehkä oli parempikin, ettei laivasta tullut liian suurta. Suurempi laiva tarvitsisi suuremman miehistön. Tällä hetkellä Erikillä oli itsensä lisäksi vain tavernasta palkkaamansa vanha juoppo merikarhu Jesaja Hendersson. Monelle oli Erik tarjonnut pestiä laivaltansa, mutta harva oli tarpeeksi uhkarohkea palvelemaan kokemattoman kapteenin alaisuudessa tuskin merikelpoisella aluksella. Vanha puosu oli kuitenkin ollut vain iloinen kelvatessaan vielä kerran palvelukseen ja oli suorastaan vaatinut päästä mukaan.

”Kuolema jos korjaa, niin naaratkoon meren pohjasta, Ahdin valtakunnasta, eikä kuivalta maalta”, oli tämä todennut ennen kädenpuristusta.

Erik epäröi astua laivansa kannelle. Lapsesta saakka hän oli haaveillut tästä hetkestä, mutta nyt hän tunsi rohkeutensa katoavan, kun pitäisi ottaa ensimmäinen askel uuteen elämään. Kokeneempien merimiesten kauhutarinat alkoivat pyöriä mielessä.

”Tulipas siitä hieno”, ääni hänen takaansa ihasteli katkaisten ajatuksen. ”Onko hänellä nimeä?”

Kalastaja Vihtori Waldén oli yksi niistä, joille Erik oli tarjonnut paikkaa laivaltansa, mutta tämä oli kieltäytynyt. Kalastajan oma vene kun oli uponnut myrskyssä, minkä jälkeen tämä oli vannonut pysyvänsä vastedes maakrapuna. Siinä hän nyt kuitenkin seisoi kalastajanvaatteissaan, kuin olisi lähdössä merta kauemmas kalaan.

”Olin miettinyt jotain Kuningaskalastajan tapaista, mutta siitä ei taida tulla mitään. Kungingaskalastajat kun ovat värikkäitä lintuja ja laivani taas on musta kuin korppi.”

”Minun oma pieni kutterini oli Kungfiskare, ja se makaa nyt meren pohjassa.”

”Vai niin. Omapa on asiani. Mitä sinä täällä muuten edes teet?”

”Olen hieman miettinyt tarjoustasi. Tuumasin, että joko minä hukun tavernassa viinaan tai merellä suolaveteen.”

”Ja kumpaan päädyit?”

”No, tässä minä seison. Tulehan esittelemään paikkoja”, kalastaja murahti ja loikkasi laivaan.

Hieman rohkaistuneena Erik kapusi viimein itsekin laivaansa. Hän veti keuhkonsa täyteen meri-ilmaa. Lattia oli paljon eläväisempi kuin tukeva maan kamara. Vaikka hän oli aikaisemminkin ollut laivojen kyydissä – lähinnä tutkiakseen jo merikelpoisiksi todettujen alusten rakenteita – yllätti huojunta hänet aina. Lopulta liikehdintä sai hänet voimaan pahoin.

Vatsansa tyhjennettyään Erik kuuli laiturilta toisen äänen: ”Ahoi, kippari!”

Se oli hänen pursimiehensä Jesaja, yllään paljon nähnyt, mutta hyvin pidetty laivaston univormu. Elämäntyönsä kruunun palveluksessa viettänyt vanhus oli omien sanojensa mukaan seilannut niin Hyväntoivonniemen kuin Kap Horninkin ympäri mennen tullen.

”Tuon takia merimiehet juovat rommia. Kun päässä heittää yhtä paljon kuin laiva keinuu, niin olotila palautuu vakaaksi.”

”Ja mitä sinä puolestasi haluat?” kysyi Erik suupieliään pyyhkien. Jesaja teki korean asennon.

”Herra kapteeni, pursimies Hendersson ilmoittautuu palvelukseen! Lupa nousta alukseen?”

Hämmentyneenä Erik oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sai vastattua vain: ”Ei tarvitse olla niin virallinen. Tämä on kalastusalus, ei mikään sotalaiva.”

”Oli laiva mikä tahansa, niin kuri ja nokkimisjärjestys pitää olla. Merellä kapinan puhkeaminen ei paljoa vaadi”, merikarhu ilmoitti. ”Minä jos joku tiedän mistä puhun.”

”Sinä jos alat kapinoida, niin minä hilaan sinut kölin ali!” alusta tutkimassa kiertänyt Vihtori puuttui keskusteluun.

”Kappas! Kalastaja itsekin on päättänyt vielä kerran nousta laivaan”, Jesaja hämmästyi nähdessään vanhan ryyppytoverinsa laivan kannella.

”Jonkunhan täytyy kalastusaluksella osata kalastaa. Ja jos sinä olet pursimies, niin minä olen kai sitten perämies, että pidä suusi soukemmalla.”

”Sitä minä vain, että mitä on pursi ilman pursimiestä. Varsinkin sellainen, jonka kapteenilla virtaa suonissa lehmän lanta. Minulla puolestaan virtaa puhdas suolainen merivesi. Vaikken isääni tuntenut, kuin että hänkin oli merimies, niin varmasti esi-isänikin olivat merenkulun edelläkävijöitä, aina kreikkalaisista argonauteista norjalaisiin viikinkeihin. Ja olenpa itsekin viettänyt suuren osan elämästäni jos jonkinlaisella laivalla, niin että saan pahimmankin maakravun oppimaan tempun tai pari seilaamisesta.”

”Kyllä minä tiedän yhtä jos toista purjehtimisesta”, Erik puolustautui. ”Olen lukenut monta yksityiskohtaista kirjaa aiheesta.”

”Kirjaa?” Jesaja ivasi, ”Mitä teet kirjoillasi, kun vastaan tulee pääkallolipuin varustettu laiva? Pärjäätkö kaksintaistelussa Mustaparran tai Kalikoo-Jackin kanssa? Vai luetko heille iltasadun ja peittelet sänkyyn?”

”Pärjäätkö itse?”

”Älä poika perhana!” merikarhu kirosi ja polki puisella jalallaan maata. ”Loput tästä jalasta on itsensä Kraakkenin kidassa! Tahtoi viedä koko miehen, mutta joutui tyytymään pelkkään koipeen, kun pistin niin kovaa vastaan.”

”Viime viikolla se oli vielä hai. Ja sitä ennen muistaakseni jokin villi-ihmisten heimo”, Vihtori kommentoi huvittuneena.

”Joka tapauksessa minun kanssani ei kannata alkaa tapella”, Jesaja uhosi.

”Tehdään sitten niin kuin haluat”, Erik hermostui lopulta. ”Tuossa on laituri täynnä tavaraa, jotka pitäisi lastata laivaan. Tienatakseni edes hieman omiani takaisin olen ottanut toimitettavaksemme ties minkälaista rahtia. Ahtaajat näkyvät olevan lakossa, joten aluksen pursimiehenä se on sinun heiniäsi.”

Saatuaan käsilleen tekemistä Jesaja innostui voidessaan vielä kerran olla hyödyksi. Hän teki korean asennon ja alkoi nostella laatikoita laivaan. Erik hämmästyi, kuinka ryhdikkäästi ja millaisella tarmolla vanha puosu ottikin tehtävän hoidettavakseen. Hän kun oli tottunut näkemään merikarhun lähinnä rähjäisenä, viinalta lemuavana ja hädin tuskin kävelemään kykenevänä. Lisäksi kaiken työn lomassa Jesajan onnistui jopa värvätä pari laiturilla norkoillutta matruusia avukseen kiroilemalla näille niin kovaa, että Erikiä suorastaan puistatti. Miehetkin vaikuttivat riittävän nohevilta, kun heille vain piti tarpeeksi kovaa kuria.

Erik jätti pienen miehistönsä touhuamaan ja siirtyi Vihtorin seuraan. Tämä nojasi laitaa vasten piippuaan poltellen ja tähysti merelle päin.

”Merimetso”, kalastaja murahti.

”Missä?”

”Ei kun mietin vain. Nekin ovat mustia, ja hyviä kalastamaan.”

”Merimetso?”

”Niin. Ruotsiksi skarv. Englanniksi cormorant.”

Muistot lapsuudesta tulvahtivat jälleen Erikin mieleen. Hän kaivoi pullon esiin ja pyyhkäisi sen jalustassa olevaa metallikylttiä, josta saattoi enää erottaa vain kirjaimen C.

”Hyvä on sitten”, Erik ilmoitti. ”Alukseni olkoon sitten Merimetso.”

Vihdoin kaikki oli valmista. Laivalla oli nimi, ja rahti oli saatu lastattua ruumaan. Miehistö seisoi omilla paikoillaan. Puuttui ainoastaan lähtökäsky. Kauan Erik oli odottanut tätä hetkeä. Niin monta kirjaa oli hän lukenut aiheesta, mutta nyt hän itse viimein oli pääsemässä merille

”Ankkurit ylös! Laskekaa purjeet!” hän komensi. ”Herra Waldén, ohjatkaa laiva ulos satamasta!”

Miehistö teki käskyjen mukaan. Vähitellen purjeet alkoivat täyttyä ja Erik tunsi kuinka laiva nytkähti liikkeelle. Ilon tunne valtasi hänen mielensä. Hitaasti mutta varmasti Merimetso lipui ulos satamasta. Uusi elämä alkoi.

Celsius 233

Oliver Althaus istuskeli nojatuolissan takkatulen ääressä. Hän oli jo saanut pojan nukkumaan, mutta kestäisi hetken ennen kuin hän itse olisi tarpeeksi väsynyt. Rankan päivän jälkeen hän kaipasi hieman omaakin aikaa. Hyvä kirja auttaisi rentoutumaan ennen yöpuulle asettumista. Lukunautintoa kuitenkin häiritsi oven napakka koputus. Oliver kirosi mielessään. Hän oli tuskin ehtinyt istahtamaan alas, saati lukemaan sivuakaan.

Oven takaa paljastui jylhään univormuun sonnustautunut hahmo. Tämä mittasi hänet katseellaan pienten pyöreiden silmälasien takaa ja vilkaisi sitten kädessään olevaa listaa.

”Oliver Althaus, oletan. Minä olen Obersturmführer Herschel”

”Vai niin.”

”Voimmeko tulla sisään?”

”Epäilläänkö meitä jostakin?”

”Ei suinkaan. Tämä on vain rutiinitarkastus. Onko talossa muita?” sanoi ja vilkuili ovensuusta sisälle.

”Minun lisäkseni vain poikani Helmut. Mitä oikein tarkastatte?”

”Entä pojan äiti?”

”Menehtyi synnyttäessään. Ette vastanneet kysymykseeni.”

”Otan osaa. Käymme vain talon läpi rappiotaiteen varalta. Ei mitään sen vakavampaa. Mikäli löydämme jotain, niin se on toinen juttu”

Oliver aprikoi pitkään. Hän ei lainkaan pitänyt kutsumattomista vieraista omassa kodissaan. Puhumattakaan näistä kyseisistä herroista. Auta armias jos he menevät herättämään pojan. Lopulta Obersturmführer Herschel kyllästyi.

”Onko meillä syytä epäillä teitä?”

”Ei.”

”Hallussanne ei siis ole rappiotaidetta.”

”Ei!”

”Nyt olisi hyvä aika tunnustaa. Vielä voimme katsoa joten kuten läpi sormien, mutta mikäli tämän jälkeen löydämme jotain, syytteet rappiotaiteen hallussapidosta ovat vakavat.”

”Ei meillä ole mitään salattavaa.”

”Sitten teillä ei ole mitään pelättävää. Siirtykää siis syrjään. Tämä on nopeasti ohi.”

Oliver astui sivuun ovensuusta ja miehet saapastelivat eteiseen.

”Teillä on suorastaan kaunis koti. Lienee varmasti maksanut omaisuuden. Mitä teettekään työksenne?”

”Olen opettaja. Miten se liittyy mihinkään?”

”Ihan vain muodollisuuksien vuoksi kysyin”, Luutnantti tokaisi ja otti askeleen olohuoneen suuntaan.

”Siellä ei ole mitään!” Oliver huudahti, mutta liian myöhään. Obersturmführer Herschel oli saanut silmäyksen olohuoneesta ja huomannut sohvapöydällä lojuvan aukinaisen kirjan. Hän otti sen käteensä ja selaili muutamia sivuja, minkä jälkeen hän läimäytti kirjan kiinni ja asetteli sen siististi takaisin pöydälle. Oliver kirosi mielessään. Hän ei muistanut ulkoa sivun numeroa, jolle oli jäänyt. Luutnantti silmäili olohuonetta, kunnes katse osui kirjahyllyyn.

”Taidattekin olla kova lukemaan.”

”Aina välillä, jos sille päälle sattuu. Pyydän, yrittäkää olla sotkematta paikkoja.”

”’Jos sille päälle satun’”, luutnantti Herschel mutisi silmäillessään mahonkista kirjahyllyä.

”Anteeksi?” Oliver kysyi korvaansa höristäen.

”Saatte, mutta vain tämän kerran”, upseeri vastasi ja osoitti kirjahyllyn yhdelle alaisistaan. ”Kertokaahan, mikä on lempikirjanne.”

”No, tuo pöydällä oleva kirja, jonka te juuri sekoititte on ollut tähän asti ihan viihdyttävä”, Oliver vastasi syyttävästi, kun luutnantin osoittama alainen astui hänen ohitseen kirjahyllyn luo.

”Vai ’ihan viihdyttävä’. Suhtauduttepa te kevyesti kirjoihin.”

Alainen otti hyllystä kirjan, tarkisti sen julkaisutiedot verraten niitä listaan, pudotti kirjan lattialle ja tarttui seuraavaan. Hiuksiaan repien Oliver seurasi toimitusta, mutta ei voinut kuin alistua herrojen tahtoon, mikäli halusi heidät vielä joskus pois talostaan.

”Isi”, kuului pienen pojan ääni. Oliver kauhistui. Huoneeseen tepasteli uninen Helmut satukirjaa käsissään pidellen.

”Mitäs tämä on?” Upseeri ihmetteli ja otti askeleen poikaan päin.

”Antakaa pojan olla!” Oliver karjaisi ja asettui hänen eteensä.

”Oliver Althaus, alatte käydä hermoilleni. Intätte vastaan jokaiseen pyyntööni, puhumattakaan äsken tekemästänne kielioppivirheestä, jonka toki olin teille valmis antamaan anteeksi, mutta alan pikku hiljaa muuttaa mieltäni, sillä pohja se on minunkin säkissäni.”

Obersturmführer Herschelin olemus muuttui silmänräpäyksessä jokseenkin kohteliaasta suorastaan pelottavaksi. Opettaja tuijotti hetken uhmakkaana upseeria suoraan silmiin, kunnes kyyristi selkänsä ja siirtyi sivuun. Upseerin uhkaava olemus oli tarpeeksi lannistamaan vahvemmankin mielen. Sen ansiosta hän kaiketi olikin upseeri, eikä vain jokin tavallinen rivisotilas. Luutnantti katsoi vielä hetken hänen päällensä, ikään kuin varmistaakseen voittonsa, kunnes käänsi katseensa jälleen pieneen poikaan. Sanaakaan sanomatta hän tarttui pojan pitelemään kirjaan ja nykäisi, mutta tämä ei halunnut päästää irti. Luutnantti nykäisi hieman kovempaa, mikä sai pojan niin ikään tarrautuman kovempaa kirjaan kiinni.

”Helmut!” Oliver yritti vedota anovasti poikaansa.

Viimein pojan ote kirjasta heltyi ja Obersturmführer toi teoksen silmälasiensa eteen. Upseerin selatessa kirjaa Oliver kiskaisi poikansa selkänsä taakse. Luutnantti Herschel pysähtyi hetkeksi yhdelle aukeamalle ja läimäytti sitten kirjan kiinni. Sotilaat astuivat askeleen lähemmäs Oliveria ja poikaansa.

”Tämä kirja on rappiotaidetta! Muistatteko mitä sanoin hetki sitten?”

”En minä tiennyt!”

”Ette tienneet? Ettekö siis ole lukeneet kyseistä teosta?”

”Olen minä, iltasad…”

”Ette siis osaa erottaa oikeaoppista tekstiä vääräoppisesta?”

”Totta kai, mutta…”

”Eli yritätte siis kuitenkin piilotella rappiokirjallisuutta kotonanne. Se jos mikä on kapinallista.”

”Ei! Kun en minä edes osannut ajatella tuota! Sehän on vain lastenkirja!”

”Vain lastenkirja?” Luutnantti kiihtyi. ”Se tässä juuri vakavaa onkin! Luulisi teidän opettajana tietävän, että lapsissa on tulevaisuus, ja jos heidät pienestä pitäen altistaa väärälle tiedolle, rappeutuu koko valtio. Tuokaa poika!”

”Antakaa hänen olla!” Oliver karjaisi sotilaiden tarttuessa hänen poikaansa. Hän astui askeleen kohti upseeria, mutta tällöin yksi alamaisista iski pyssyn perällä häntä palleaan. Luutnantti Herschel kumartui pojan luo.

”Kantaisitte edes itse vastuun kuin mies, ettekä yrittäisi sysätä kaikkea lasten harteille. Itse toki uskon, että pienen uudelleenkouluttamisen jälkeen näin nuoresta pojasta saadaan vielä aikaiseksi kelpo kansalainen.”

Oliver haukkoi henkeään, mutta nähdessään upseerin ahdistelemassa poikaansa opettaja keräsi itsensä ja karkasi uudestaan upseerin niskaan. Hän ei aivan ennättänyt kietoa käsivarttaan luutnantin kaulan ympärille, kun upseeri oli jo heittänyt opettajan pois selästään. Oliver lensi mahokisen kirjahyllynsä päälle. Luutnantti Herschel kaivoi pistoolinsa kotelostaan ja otti opettajan tähtäimeensä. Oliver sieppasi vaistomaisesti ensimmäisen käteen osuneen kirjan hyllystä ja veti sen itsensä eteen. Luoti uppoutui tarinan syövereihin ja kahlasi silmänräpäyksessä läpi kolmesataa sivua, kirjan kannesta kanteen. Jos Oliverin käsi olisi osunut viereiseen, seitsemänsataasivuiseen kirjaan, niin hän olisi saattanut selvitä naarmuitta, mutta nyt luoti upposi hänen vatsaansa.

Luutnantti Herschel harppoi kirjahyllyn luokse, tarttui siitä riuskasti kiinni kaksin käsin ja kaatoi sen maahan Oliverin päälle. Hyllyssä olleet kirjat levähtivät pitkin huonetta. Osa ilmassa leijailevista kirjojen irtosivuista osui suoraan takkaan ja paloi nopeasti tuhkaksi. Upseeri pyöräytti kainalossaan säilyttämänsä lastenkirjan taitavasti käteensä ja toi tupakansytyttimensä sen alle.

”Minä varoitin teitä”, hän sanoi, sytytti pienen liekin kirjan kulmaan ja pudotti kirjan maahan levinneiden irtosivujen päälle. Palo alkoi levitä nopeasti. Vielä ennen tulen nielemäksi joutumista Oliver Althaus näki, kuinka sotilaat taluttivat hänen rimpuilevaa poikaansa ulos. Viimeisillä voimillaan opettaja tarrautui lujasti upseerin saappaanvarteen, niin että tämä kompastui maahan yrittäessään lähteä pois.

Hädissään Obersturmführer Herschel yritti irrottaa Oliverin otetta itsestään, mutta kuolema oli jo kangistanut sormet. Kengännauhatkin olivat sidottu sotilasmaisen tiukalle, ettei niitä ehtinyt avata, ennen kuin tuli jo tarttui upseerin takinhelmaan. Vaihtoehtojaan punniten luutnantti Herschel otti pistoolinsa ja asetti sen suuhunsa. Mielummin nopea ja kivuton kuolema kuin hidas ja tuskallinen. Hän ummisti silmänsä, mutta ei saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta painaakseen liipaisinta. Raivoissaan hän veti aseen pois suustaan ja ampui laukauksen Oliveriin. Sitten toisen. Ja kolmannen. Opettajan karrelle palanut pää räjähti punaiseksi mössöksi. Viimein upseeri oli tyytyväinen lopputulokseen. Hän toi pistoolin uudestaan suuhunsa ja painoi liipaisimesta. Ase naksahti tyhjää.

Tämä oli kielioppinatsien kolmas osa. Lue myös ensimmäinen ja toinen osa.

Hola Vaqueros

”¡Hola, vaqueros!”

Karjapaimenten päät kääntyivät äänen tulosuuntaan ja kukin veti revolveristaan iskurin taakse. Kirjavaan ponchoon sonnustautunut hahmo astui nuotion leimuun.

”Stop tykkänään! Mitä asiaa?” John Ferguson tiedusteli silmäillessään muukalaista päästä varpaisiin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta meksikolaisista oli hänelle ollut tähän asti vain haittaa.

”Vain mitätön kulkuri, joka haluaisi nuotion ääreen lämmittelemään”

”Onko muukalaisella nimeä?” Bill Masterson uteli.

”Esteban Ramon Miquel Maria de la Verde Monterrossa, palveluksessanne”, muukalainen esittäytyi tehden korean kumarruksen.

”Olipas siinä nimellä mittaa!”

”Eihän siinä mitään hävettävää ole. Itse en ymmärrä, miksi itselle Jumalan lahjana annettu nimi pitäisi lyhentää yksitavuiseksi.” Esteban sanoi ja istahti tukin päälle. Hänen katseensa kiinnittyi nuotion päällä kepissä roikkuvaan jänispaistiin. ”Tehän nyt olette komean jäniksen saaneet kiinni.”

”Mutta ennen kuin siitä sinulle mitään liikenee, Esteban, niin kerrohan, mitä hyötyä sinusta on meille”, John uteli.

”No, sanovat minulla olevan Lännen nopeimmat sormet.”

Esteban kurotti selkänsä taakse vain huomatakseen, kuinka nopeasti kaksi revolverinpiippua tähtäsivätkään häntä.

”Evät nuo minusta niin nopeilta vaikuta” Bill huomautti.

”En minä tarkoittanut, että olisin mikään pyssysankari. Ehei! Sellaista ei minusta saa tekemälläkään.”

Esteban otti rauhallisesti selästään kolhuisen kitaran esiin ja soitti muutaman nopean flamencosoinnun varmistaakseen kitaran vireyden.

”Osaat sinä soittaa, mutta osaatkos tanssia”, John murahti ja siirsi tähtäimensä meksikaanoon jalkoihin saaden tämän hätkähtämään. Hän viivytteli hetken, mutta laittoi lopulta pistoolin pois.

”Minä vain pilailen hieman. Totta kai viihdyke kelpaa”, hän naurahti.

Esteban huokaisi helpotuksesta ja istui takaisin. John leikkasi veitsellään siivun jäniksestä ja heitti kulkurille, joka kiitti nöyrästi. Hän ei kuitenkaan syönyt lihaa, vaan sulloi sen pieneen pussukkaansa. Sen jälkeen meksikaano tarttui kitaraansa ja alkoi soittaa rauhallisen mystistä sävelmää.

”Kerrohan, Esteban, miksi olet liikkeellä tähän aikaan yöstä preerialla? Ei ole ihan turvallisin ajankohta?” Bill uteli.

”Olen vain kulkuri. Kierrän kaupungista toiseen ja tienaan leipäni milloin milläkin konstilla. Päivät preerialla ovat liian kuumia siirtymisiin, mutta yöt ovat mukavan vilpoisia. Ja osaan kyllä välttää vaarat.”

”No vaikutatkin aika liukkaalta kaverilta”, John murahti.

”Entäpä te? Miksi itse olette keskellä preeriaa keskellä yötä?”

”Katselepa ympärillesi ja kerro mitä näet?” Bill kehotti

Esteban lopetti soittamisen, nousi seisomaan ja teki nopean piruetin.

”Näen noin kolmekymmentäkahdeksan nautaa”, hän ilmoitti istuessaan takaisin.

”Ja keitä luulet meidän olevan?” Bill jatkoi.

”No naamat täsmäävät pariin…” Esteban aloitti, kunnes hänet keskeytettiin.

”Hetki! 38? Niitä lehmiä piti olla tasan 40!” John hätääntyi, sieppasi revolverinsa ja sulloi piipun meksikaanon sieraimeen.

”Pahainen karjavaras sinä olet, senkin torakka!” hän ärähti.

”Ettet vain suinkaan olisi sellainen itse?”

”Varo sanojasi! Vähemmästäkin on miehiä tapettu.”

”Hei, olkaa vaikka maantierosvoja. Ei se minua kiinnosta. Kuten ei myöskään se, että sinut on monet kerran nähty poistuvan hänen sisarensa luota”,

”Mitä!” Bill närkästyi ja otti puolestaan Johnin tähtäimeensä.

”Sinä senkin limainen pikku pervo!” John karjaisi. ”Olet sitten seurannut meitä pidemmänkin aikaa.”

”En suinkaan. Kuulopuheita vain. Sen tosin tiedän, että hän aikoo pitää koko summan itsellään. Ja kuitata vielä sen 900:kin, joka teistä on luvattu per nuppi, elävänä tai kuolleena.”

”Senkin selkäänpuukottaja”, John ärjäisi ja siirsi tähtäimensä Billiin. ”Niistä luvattiin 40 taalaa per sarvipää, ja me sovittiin että rahat jaetaan puoliksi.”

”Mutta miksi tyytyä vähään ja jatkaa tätä elämäntapaa, kun voisi kerralla rikastua kunnolla ja vetäytyä eläkkeelle.”

Esteban kohotti kulmakarvansa hämmentyneenä. Kummankaan miehen pyssy ei osoittanut häneen, vaan molemmat tähtäsivät toisiaan. Hänen arvauksensako oli osunut oikeaan?

”Ja miten ajattelit, että se käy? Palkkio se on sinunkin päälläsi!”

”Ei kai hän muuten antaisi sinun naida siskoansa”, Esteban provosoi.

”Siskosi on halpa huora!”

”Älä sinä puhu perheestäni noin!”

Esteban tarttui rauhallisesti kummankin piipusta kiinni ja laski pyssyt alas.

”Hyvät herrat. Rauhoitutaas vähän ja ollaan sivistyneempiä.” Esteban alkoi soittaa mystistä flamencoaan. ”Kun musiikki lakkaa, niin ammutte toisenne. Toinen elää, toinen kuolee.”

Bill ja John tuijottivat toisiaan tiukasti ja veivät kätensä aseidensa kahvoille.

”Se joka elää, saa tietää kadonneiden lehmien sijainnin ja pitää koko summan itsellään.”

Kaksikko vilkaisi meksikaanoon, joka vain jatkoi soitantaansa. Ilkikurinen hymy nousi Estebanin huulille.

”¡Ándale!”

Estebanin tahti alkoi kiihtyä. Hikikarpalot kihosivat otsalle, kun sormet tanssivat nopeammin ja nopeammin kitaran kaulalla.

Sormenpäiden nahka alkoi rikkoontua ja veri tahri kitaran, mutta Esteban ei hidastanut, saati lopettanut.

Yksi kielistä katkesi, mutta tempo vain nousi.

Jopa aika tuntui hidastavan kulkuaan mahdollistaakseen meksikaanon soittavan entistä nopeampaa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että totisesti, hänellä olivat nopeimmat sormet koko Villissä Lännessä.

Viimein Esteban alkoi hidastaa. Kipu kävi sietämättömäksi.

Kaksikon katsekontakti tiukentui. He seisoivat lähes liikkumatta seuraten peinintäkin värettä toisen silmissä. Sormet kutittelivat aseiden kahvaa.

Musiikki lakkasi. Esteban tarrasi kaksin käsin kitaransa kaulasta kiinni, iski sen täydellä voimalla Billin ohimoon ja sieppasi tämän vyöltä revolverin. Laukaus!

Ennen kuin John ehti kunnolla edes reagoida, makasi hän jo maassa. Luoti oli osunut vatsaan.

Esteban asteli henkitoreissaan viruvan Johnin luo. Tämä yritti edelleen kurottaa revolveriaan, jonka Esteban potkaisi kauemmas.

”900 taalaa per nuppi on paljon rahaa pelkistä karjavarkaista. Niin ison summan eteen täytyy olla tappanut jonkun”, Esteban ilmoitti pyöritellessään savuavan revolverin rullaa. ”Saat valita. Elävänä vai kuolleena?”

”Mikä sinä olet?” John kysyi yskiessään verta.

”El ángel de la venganza.”

Esteban osoitti revolverilla uhrinsa otsaa. John sulki silmänsä, kun Esteban rauhallisesti painoi liipaisimesta.

Snowy Night on the Road

Työnsin avaimet virtalukkoon ja väänsin. Moottori hyrähti käyntiin pienen lämmittelyn jälkeen. Laitoin valot päälle ja vaihteen päälle. Moottori ei ollut vielä lämmennyt tarpeeksi, joten se päätti sammua. Kirosin. Väänsin avaimia uudemman kerran ja annoin koneen käydä tyhjää jokusen minuutin. Vihdoin auto suostui hitaasti lähtemään liikkeelle.

Mutkittelin tieni ulos esikaupungista maantielle. Katuvalot levittäytyivät edessäni kuin oranssi helminauha. Edessä olevan punaiset perävalot toivat hieman levottoman tunteen. Ihan kuin niistä olisi pitänyt mennä ohi. Lisäksi joku neropatti oli taas päättänyt liimautua takapuskuriini.

Kiihdytin hieman saadakseni välimatkaa, mutta turhaan. Urpo kuroi matkan nopeasti kiinni. Vaihdoin kaistaa ja ajoin edellä kulkeneen ohi. Tyyppi seurasi perässä. Hän yritti samalla kertaa paahtaa ohitseni, mutta painoin hivenen lisää kaasua. Lopulta hän luovutti ja tyytyi roikkumaan takapuskurissani. Laittoi pitkät valotkin ihan piruuttaan päälle. Säädin hieman peilejä, että valokeilat heijastuisivat pois silmistäni ja hymyilin tyytyväisesti.

Katuvalot loppuivat. Tuli yhtäkkiä niin orpo olo. Se puskurissa itsepäisesti roikkunut kusipääkin oli kadonnut. Vaihdoin pitkät valot päälle. Tie valaistui vähän pidemmältä, mutta metsä ja taivas olivat sysimustia.

Olin yksin koko maailmassa. Hiljaisuus korosti autoni omia ääniä. Kone hurisi tyytyväisen oloisena konepellin alla ja renkaiden humina oli unettavan tasaista. Aika vaikutti pysähtyneen.

Metsän yläpuolelle kohosi radiomaston kaksi punaista lamppua. Väänsin äänenvoimakkuutta peittääkseni ahdistavaksi muuttuneen hiljaisuuden. Thin Lizzy oli aina tervetullutta seuraa. En voinut kuin laulaa mukana.

Taivas edessäpäin alkoi loistaa. Väänsin volyymiä pienemmälle, kuin vastaantulija olisi yllättänyt minut housut kintuissa. Auto ilmestyi kukkulan takaa. Sen kirkkaan siniset valot suorastaan sokaisivat minut. Maailma tuntui entistä pienemmältä, kun nuo kaksi lyhtyä olivat ainoat näkemäni asiat. Tulin jopa epävarmaksi siitä, jatkuiko edes tie valojen jälkeen. Hapuilin valokytkimen käteeni ja vaihdoin lyhyet päälle. Vastaantulija teki samoin.

Auton mentyä ohi vilkaisin metsänreunaan. Keskellä synkkyyttä loistivat kaksi punaista lamppua. Jälleen yksi radiomasto. Vastahan minä olin ajanut sellaisen ohi. Eikä se nyt samakaan masto voinut olla, sillä en ollut kääntynyt missään vaiheessa. Enhän? Näpäytin navigaattoriani. Ei kenttää! No niinpä tietysti!

Muutaman kilometrin jälkeen huomasin jarrutusjälkiä lumipenkassa. Pitäisi kai pysähtyä tarkistamaan ja auttamaan jos siellä vaikka olisi joku jumissa lumenhautaamassa autossaan. Riittikö minulla aikaa sellaiseen? Pysäytin tienpientareelle, aukaisin oven ja nousin ulos autosta. Yksi vilkaisu metsään päin riitti minulle.

Nuo valot. Sama jättiläinen seistä möllötti metsän laidassa. Hyppäsin takaisin autoon ja laitoin vaihteen silmään. En edes sulkenut ovea kunnolla kuin vasta vauhtiin päästyäni.

Miksi sen piti vainota juuri minua? Mitä pahaa minä olin kenellekään tehnyt? Ehkä minä vain kuvittelin. Eihän sen kokoista jättiä voi olla olemassa. Mistä se saisi itselleen tarpeeksi ravintoa? Miten hintelä ruumis jaksaisi kannatella niin paljon painoa? Sehän oli mahdotonta millä tahansa mittarilla mitattuna.

Hätkähdin pois ajatuksistani, kun pieni jänis loikkasi valokeilojen halki.

Jäisellä tiellä pienikin väistöliike oli tarpeeksi. Perä alkoi heittelehtiä. Vaikka kuinka yritin saada autoa takaisin hallintaani, renkaat kävivät tienpientareella. Äkillinen kitka potkaisi ja heitti auton tien toiselle puolelle. Vauhtia oli tarpeeksi ja pyörähdin katolleni lumihankeen.

En saanut mukiloitua päätäni taivutettua, mutta jos olisin vilkaissut metsän reunan yläpuolelle, olisin varmasti nähnyt siellä tuon orvon jätin. Se ei edes hymyilisi mitenkään ilkikurisesti, vaan tyytyisi vain tuijottamaan ilmeettömästi. En jaksanut taistella hirviötä vastaan.

Aloin nähdä himmeää, oranssinhehkuista valoa. Suljin silmäni. Lämpö valtasi kehoni.

I’ve Been a Good Boy This Year

Joulukuu. Kaupungin jouluvalot värjäsivät pilviverhon kellertäväksi. Lunta tuiskusi. Suuri joulukuusi oli pystytetty keskelle toria muistuttamaan kaikkia, että nyt oli aika pitää huolta toisistaan. Jostain kantautui itsepintaisesti joululauluja lakkaamatta. Ihmiset kulkivat pitkin ja poikin toria kukin kantaen suuria kuormia erilaista krääsää ja kiroten koko hössötyksen. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota kuusen juuressa värjöttelevään, surkeaan nelijalkaiseen olioon. Miksi olisikaan?

Se oli jätetty heitteille, kun täysikasvuinen koira ei ollutkaan yhtä söpö ja vekkuli kuin pentu. Hyvin nopeasti keppiä ei enää oltu heitettykään, vaan sillä piiskattiin. Syyllisyys kalvoi otuksen mieltä. Se oli varmasti tehnyt jotain pahaa ja oli oikeutettu paleltumaan pakkasessa ihmisten tallomana. Suuri kuusi tarjosi edes vähän suojaa, pitkitti väistämätöntä.

Yksi hahmo ei ollut samaa harmaata ihmismassaa, kuin muut. Se oli suuri ja punainen. Ja pysähtynyt säälimään häntä. Koira kohotti katsettaan. Parran peittämistä suupielistä kumpusi jylhä hohotus.

”Sinä taidat tarvita tätä enemmän kuin minä”, hahmo ilmoitti ja kumosi rasiallisen maksalaatikkoa koiran eteen.

Arastellen koira nuuhkaisi hänelle annettua annosta. Se tuoksui herkulliselta. Nälkä vain alkoi kurnia entistä enemmän. Ensin pari ujoa maistiaista. Maku oli jopa hajuakin parempi. Olihan se tietysti kylmää, mutta mieluummin sitä söi kuin ei mitään. Ahnaasti koira hotki loput.

Se käänsi katseensa ylös takaisin häntä säälineeseen mieheen, josko tällä olisi lisää herkullista ruokaa, mutta paksukainen oli jo poissa. Hajuvana oli kuitenkin tallella. Sekoitus vanhaa partavettä, herkullisia ruokia, sekä hivenen liljaa.

Koira ravisteli itsensä lumesta ja otti vainun. Se yritti olla jäämättä kenenkään jalkoihin ja pujotella pois tuosta kiireisestä muurahaispesästä. Jos joku nyt sattui kompastumaan pieneen kapiseen rakkiin, ei tämä tehnyt muuta kuin kironnut, noussut takaisin ylös ja jatkanut matkaa.

Mitä kauemmas hajujälki johdatti, sitä hiljaisemmaksi kaikki kävi. Sähkövalot vaihtuivat kynttilöiksi, asfaltti korkeiksi lumihangiksi. Ihmiset lakkasivat kiirehtimästä ohitse. He vaikuttivat pysähtyneen kokonaan. Ympärillä ei ollut enää korkeita betonipalatseja. Vain paljaat koivut huojuivat tuulessa.

Koira kahlasi korkean kinoksen päällä. Sankan lumipyryn lomasta alkoi pian erottua suuri punainen hahmo. Tämä seisoi paikoillaan tuijottaen kivipaasia. Kiven päälle oli asetettu liljoista sidottu kukkakimppu. Mies piti kättään kimpun vieressä ja toista kasvoillaan.

Koira tökkäsi kuononkärjellään paksukaista sääreen. Tämä hätkähti ja katsahti alas. He tuijottivat toisiaan pitkän tovin. Hymy levisi paksukaisen huulille ja hän polvistui. Mies vei kätensä eläimen kaulalle saadakseen selville omistajan, mutta pantaa ei ollut. Hän rapsutti koiraa korvan takaa ja nousi ylös.

”Noh. Tulehan sitten.”