Kuolleista herättäminen oli ankaran opiskelun takana. Sen minä olin ymmärtänyt jo iät sitten. Taian sisäistäminen veisi nopeaälyiseltäkin velholta helposti yli ihmisiän. Vainajia oli myös helpompi löytää, jos eli pitempään kuin muut. Siihen puolestaan oli kaksi vaihtoehtoa, joko muiden elämän lyhentäminen tai oman elon pitkittäminen. Ei siis ihme, että niin moni näki vaivan sitoa sielunsa esineeseen ja tulla kalmoksi kokeakseen edes jonkinasteisen valaistumisen. Jos siis ehti, ennen kuin joku seikkailijanrääpäle yrittää iskeä miekalla.
Kuolontaikuus ei ole nimittäin yleisesti hyväksyttyä, mitä en kyllä ymmärrä. Vaikka sitä kuinka yrittäisi olla jalomielinen. Luulisi ihmisten haluavan viettää vielä hetken liian äkisti lähteneiden läheistensä kanssa. Mutta nähdessään rakkaidensa madonsyömät piirteet monelle tulee mieleen jotain muuta kuin kiitoksen sanominen. Koskettavan jälleennäkemisen hetken sijaan paikalle kutsutaankin kaupunginvartijat.
Ovat minua monesti yrittäneet seikkailijaryhmätkin kukistaa. Ihan kuin itsekin nuorena kukistin monia edeltäjiäni. Niin, olin minäkin ollut seikkailija aikoinani. Matkustanut ryhmän kanssa ja taistellut milloin lohikäärmeitä, milloin toisia kalmovelhoja vastaan. Tulipa sitä jokunen taverna poltettua ja neitokin pelastettua. Niihin aikoihin neidot olivat vielä vapaaehtoisesti lähteneet mukaan. Vuosisadat eivät juurikaan ole olleet eduksi maalliselle ruumiilleni. Iättömälle sielulleni sen sijaan…
Opintieni oli vihdoin päätöksessään. Olin ammentanut oppini menneiden mestareiden kirjoituksista. Jo pelkästään niiden saaminen haltuuni oli vaatinut ponnistuksia. Oli auttanut olla osa seikkailijaryhmää, sillä kukistimme aika monta edeltäjääni, ja siten siis minulla oli ollut mahdollisuudet tutkia heidän oppaitaan, kun muut keskittyivät saaliinjakoon. Näin jälkikäteen olenkin pohtinut kaikkea sitä ylös kirjaamatonta tietoa, jonka maailmalta riistimme hävittäessämme nuo väkevät velhot.
Mahtava Acadac oli nähnyt yhteyden sähkön ja elämän välillä. Syöttämällä sähkövirtaa elimistöön ruumiin saisi liikehtimään. Säätämällä virran voimakkuutta ja maadoituskohtia liikettä pystyisi hallitsemaan. Kovin pitkälle hän ei tutkimuksissaan ollut päässyt, sillä hän oli unohtanut yhteyden myös sähkön ja kuoleman välillä. Syöttämällä sähköä kuolleeseen ruumiiseen sen toki sai liikkeelle, mutta myös päinvastainen oli totta; syöttämällä sähköä elävään ruumiiseen liikkeen sai pysähtymään. Hänen virheensä oli jättää itsensä eristämättä sähkövirrasta. Myöskään rautapata, johon hän oli sielunsa sitonut, ei ollut kestänyt voltteja sulamatta.
Armoton Melica oli urallaan keskittynyt alistamaan zombinsa tahtoonsa. Hän oli unelmoinut suuria ja pyrkinyt kokoamaan elävien kuolleiden armeijan ja valtaavansa itselleen pienen kuningaskunnan. Hän oli todennut kuolleiden olevan lähes eläimen kaltaisia. Suora mielenvaltaus ei tehonnut mielettömille, mutta niitä sai ohjattua ja jopa koulutettua erilaisilla virikkeillä, kuten herkkupaloilla tai voimakkailla äänillä. Aivan sotureiksi hänen raihnaisista vainajistaan ei kuitenkaan ollut, ja niinpä hänet hakattiin maahan jo ensimmäisessä valloitusyrityksessään ja hänen sielun sisältämä kruununsa putosi pään mukana. Hän oli yksi syy, miksi kuolonvelhoja parjataan.
Suuri Lezlin oli ymmärtänyt, että saadakseen henkiin heränneiden ruumiintoimintoja ehostettua täytyisi ottaa yhteys tuonpuoleiseen. Kuoleman lakeja ei noin vain uhmattaisi ilman kuoleman lupaa. Sen saaminen vaati asianmukaiset rituaalit. Tarvittiin muun muassa säihkyviä kristalleja kuudessa eri kipukohdassa alttarin ympärillä. Piti olla myöskin täysikuu.
Saavuin vihdoin alttarilleni keskellä suurta amfiteatteria. Tästä kirotusta paikasta oli kaikki saanut alkunsa, niin tänne se kaikki päättyköön. Stadionin laidoille asennetut kristallit säihkyivät kuutamossa. Valokeila kohdistui minuun.
Rummut alkoivat lyödä yksinkertaista komppia. Maa alkoi vavahdella. Taivas tummeni. Olin kohottanut käteni ylös. Käden laskeutuessa ja sormien lyödessä kieliä välähti salama. Jyrinä saapui säestämään ensimmäisiä sointuja. Paineaalto lennätti ruumisarkkujen kannet auki. Salamat iskivät ukkosenjohtimiin. Vähän kerrallaan vainajat alkoivat kömpiä ylös leposijoiltaan ja marssia kohti areenaa. Sähkövirta kulkeutui pitelemääni instrumenttiin. Pieni luuttuni ei ollut siitä moksiskaan. Sen ääni vain yltyi.
Siitä oli niin pitkä kun viimeksi olin soittanut. Vaikka tätä nykyä olinkin mahtavampi velho kuin mitä ikinä olinkaan ollut drubaduuri nuoruudessani, oli taito yhä tallessa. Vuosisatojen takaiset muistot olivat hatarat mielessäni. Jo pitkään olin yrittänyt järkeillä syytä tälle valitsemalleni tielle. Koska jokin syy tähän kaikkeen täytyi olla. En minä suinkaan puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta ollut heittänyt entistä elämääni pois ja ryhtynyt harjoittamaan pimeää taikuutta. Mutta näin sormien tanssiessa soittimen kaulalla alkoivat yhä varhaisemmat muistot palautua mieleeni.
Nuorena muusikkona olin etsinyt kiivaasti jotakuta tallentamaan lauluni. Tekemään äänestäni kuolemattoman. Tuohon aikaan en vielä osannut kirjoittaa niin sujuvasti. Sopiva henkilö löytyikin, Werner Baijerilainen, ja hän oli taltioinut monen muunkin kappaleet. Mutta suosio oli hänellä noussut päähän, eikä hän katsonut arvoisekseen työskennellä kaltaiselleni aloittelijalle.
”Tule sitten kun olet soittanut täydelle amfiteatterille”, oli hän sanonut.
Edes koko maakunnasta ei olisi löytynyt tarpeeksi väkeä täyttämään tätä areenaa. Saati sitten ihmisiä, jotka olisivat vapaaehtoisesti halunneet kuunnella musiikkiani. Kuolleet olivat toinen asia. Muutaman sodan jäljiltä niitä oli paljon. Jos heiltä eivät olleet madot syöneet jo aivoja, niin ainakin korvat olisivat mädäntyneet pois. Ja vaikka korvat yhä olisivatkin päässä, olisivat ne täynnä multaa.
Kuolleiden laumat täyttivät areenan ääriään myöten. Kuin marionetit he tanssahtelivat musiikin tahdissa minun nykiessä naruista. Huomasin myös Werner Baijerilaisen huojumassa eturivissä. Kasvoja hänellä ei juurikaan enää ollut jäljellä, mutta silti pystyin lukemaan hänen ilmeensä, ja hän oli vaikuttunut. Minä olin täyttänyt lupaukseni. Tämän yön jälkeen olisin kuolematon.
Mutta en tullut onnelliseksi. Sen sijaan minut valtasi ääretön tyhjyys. Olin käyttänyt iättömän elämäni tätä hetkeä varten valmistautumiseen. Mitä tapahtuisi tämän hetken jälkeen, kun hiljaisuus jälleen valtaisi maailman. Tämän maailman, jonka olin musiikillani luonut. Katoaisiko se? Murentuisi pois? Jatkoin vain soittamista.
Soittamisen myötä luutustani katkesi kieli. Sen myötä katkesi myös sitä pingottanut sormi. Olin tosiaan laiminlyönyt soittimeni ylläpidon. Sormi ei ehtinyt edes osua maahan kun se lensi tuulenvireen mukana savuna ilmaan.
Pieni tauko musiikissa sai kaukaiset galaksit räjähtämään ja pimeyden laskeutumaan areenan ylle. Hätääntyneenä soitin jokusen soinnun ja soolon aikana tähti toisensa jälkeen syttyi uudelleen, mutta kohta katkesi toinenkin kieli ja sen mukana toinen sormi.
Katsellessani menneitä päiviä en voinut kuin kummastella miten oli ruumiini laita. Antaisinko sen ruostua, muuttua vaahdoksi, sillä nähdessäni kuinka maa hajoaa jalkojeni alla, on ruumiini hajoava tomuksi.
Olkoon sitten niin. Tiesiväthän kaikki nyt nimeni ja musiikkini.
Tartuin luuttuani kaulasta ja iskin sen lattiaan. Se oli vahvaa tekoa, eikä hajonnut kerrasta, mutta muutaman kerran jälkeen runko irtosi kaulasta. Luutun tuhouduttua tunsin kuinka ruumiini alkoi hajota. Vuosisadat ottivat kiinni pikavauhtia. Katselin kuinka sormeni hajosivat tuhkaksi.
Tuli hiljaista.
Lost pen 